Ruokakeskusteluja

”Olet ammatiltasi kirjailija. Miten pystyt hoitamaan myös ruokatarjoiluja?” kysyi perheyrityksemme asiakas.

”Sanon kuin entinen mies lottomainoksessa, että perheellisen on pakko yrittää. On pakko tehdä muutakin kuin kirjoittaa, sillä pelkällä kirjoittamistyöllä emme tulisi toimeen. Ja juhlatarjoilujen järjestämisessä teemme yhteistyötä ammattilaisten eli pitopalveluiden kanssa”, vastasin.

”Mutta minulle ruoka on intohimo”, vieraamme sanoi. Hän tuntui ihmettelevän sitä, että minulle se ei ollut ensisijainen ammatti ja mielenkiinnon kohde.

Jäin miettimään tätä keskustelua. Vasta vieraamme lähdettyä mieleeni tuli, miten olisin voinut sitä omasta puolestani jatkaa.

Ruoka ei ole minulle intohimo. Mutta kiitoksen aihe se on. Ruoka on Jumalan lahja. Olen kiitollinen viljelijöille, kun saan tarjota vieraillemme lähellä tuotettua kotimaista ruokaa.

Sibeliuksen säveltämässä rakastetussa virressä kiitetään siitä, että työn ja vaivan palkaksi saamme puhtaan leivän. Nykysuomalaiselle ilmauksen merkitys on ehkä hämärä. Hygieniaan puhdas leipä ei kuitenkaan viittaa, kuten aikanamme tulisi helposti mieleen.

Mutta virren kirjoittamisen aikaan 1920-­luvulla varmasti ymmärrettiin, mitä puhtaalla leivällä tarkoitetaan. Se on leipää, joka on saatu tehdä kokonaan viljasta. Vain muutamia vuosikymmeniä ankarien nälkävuosien jälkeen oltiin kiitollisia siitä, että leipäjauhoihin ei tarvinnut lisätä pettua. Vielä vuoden 1918 traagisina aikoina monet joutuivat syömään pettuleipää.

Sateiden kanssa taistelevat puintimiehet ovat muistuttaneet jokapäiväisestä leivästämme ja siitä, mistä se tulee. Entäpä jos runsassateisista ja viileistä kesistä tulee tavanomaisia? Onko virrenvärssy säät ja ilmat säätävästä Luojasta käymässä vanhaksi, kun ihminen on toiminnallaan vaikuttanut asiaan ihan liikaa? Entäpä jos monenlaisten vaikeuksien kanssa taistelevat viljelijät uupuvat? Joudummeko tuontiviljan varaan?

”Hän onneen meidät ohjaa myös aikaan vaikeaan.” Siihen värssyyn ripustaudun.