Asiantuntijalta: Maanpuolustushenki ei riitä, kun maailma palaa

Kriisinkestävyys syntyy monista eri tekijöistä. Kuvituskuva. Kuva: Johannes Tervo, Juha Sinisalo, Lari Lievonen, Jarno Artika

Suomessa pohditaan nyt kuumeisesti, miten varautua uudenlaisten uhkien varalta. Samalla meidän tulisi päivittää käsityksemme siitä, millaisista tekijöistä henkinen kriisinkestävyys ja yhteiskunnallinen luottamus rakentuvat rauhattomuuden ajassa.

Kun naapurit käyvät sähkökatkon aikana tarkistamassa, onko iäkkäällä pariskunnalla kaikki hyvin tai some-ryhmässä etsitään tekijöitä ja välineitä, joiden avulla saadaan sivutiet raivattua myrskyssä kaatuneista puista, ihmiset ovat yhdessä vahvempia kuin erikseen.

Sama pätee tilanteessa, jossa paikallinen ruokakauppa kehittää yhteistyössä naapurissa olevan asunnottomien asuntolan asiakkaiden kanssa pelisäännöt, joiden avulla yhteiselo lähekkäin sujuu ilman jatkuvaa poliisin tai vartiointiliikkeen apua.

Suomen sotien jälkeinen sosiaalinen, sivistyksellinen ja taloudellinen menestystarina on perustunut luottamukseen. Luottamus on ollut Suomelle strateginen voimavara, joka on helpottanut myös turvallisuusviranomaisten työtä.

Nyt suomalainen luottamusyhteiskunta on vedenjakajalla, sillä moni kehityskulku ajassamme nakertaa luottamuksen perinteisiä peruspilareita. Monet luottamusta ja esimerkiksi tulevaisuudenuskoa ilmaisevat mittarit ovat laskusuunnassa.

Tämä ei ole ihme, sillä ”uusi normaali” tarkoittaa limittyviä kriisejä, epävarmaa turvallisuustilannetta, vaikeasti ennakoitavaa geopolitiikkaa sekä nopeasti kehittyviä teknologioita. Myöskään luontokato ja ilmastokriisi eivät ole kadonneet minnekään.

Käytännössä nämä tarkoittavat esimerkiksi suomalaisiin metsiin putoilevia drooneja, yleistyviä myrskyjä, pelkoa tekoälyn vaikutuksista ja yleistä epävarmuutta maailman menosta.

Mikä siis avuksi? Miten Suomen kaltainen pieni maa voi suojautua, toimia ja menestyä ajassa, jossa maailmanjärjestys tuntuu menevän uusiksi silmiemme edessä, eikä edes sodan ja rauhan välinen raja ole yhtä selkeä kuin aiemmin?

Suomen kokonaisturvallisuuden malli on viime vuosina herättänyt paljon kiinnostusta maailmalla ja se onkin lajissaan edistyksellinen lähestymistapa valtion ja yhteiskunnan ydintoimintojen turvaamiseen niin, että yhteiskunnan eri sektorien eli julkisen, yksityisen, järjestökentän ja yksittäisten kansalaisten, vahvuudet valjastetaan yhteiskunnan kriittisten toimintojen suojaamiseen.

Mallissa lasketaan paljon yksittäisten kansalaisten henkisen kriisinkestävyyden varaan. Ajatus henkisestä kriisinkestävyydestä on perustunut pitkälti yleisen maanpuolustustahdon ja kansallisen yhtenäisyyden – todellisen tai kuvitellun – varaan.

Henkinen kriisinkestävyys onkin Suomessa perinteisesti näyttäytynyt valtion asiana, jota suomalaiset ihmiset toteuttavat.

Nykyisessä resilienssiä koskevassa tutkimuksessa ei kuitenkaan korostu valtion ja yksilön välinen suhde, vaan yksilöiden ja heidän muodostamiensa yhteisöjen suhteet toisiinsa niin, että ne muodostavat yhteiskunnan, joka kannattelee valtiota. Avainkysymys ei tällöin ole, mitä sinä voit tehdä isänmaan hyväksi, vaan miten viranomaiset ja valtion rakenteet voivat tukea erilaisten yhteisöjen resilienssiä ja toimijuutta.

Tämän alhaalta ylös -ajattelutavan vahvistaminen perinteisen varautumisen rinnalla voisi myös monipuolistaa suomalaista turvallisuusajattelua ja sitä kautta myös parantaa resilienssiämme uudenlaisia turvallisuusuhkia vastaan.

Kysymys on erityisen polttava, kun tarkastellaan Suomea parhaillaan muuttavia kehityskulkuja kuten maaseudun autioitumista, valtion palvelujen vetäytymistä syrjäseuduilta ja yleistä väestökehitystä. Mistä naapuriapua, jos naapureita ei ole? Miten valtion tarjoamien fyysisten palvelujen vetäytyminen kauemmas omasta elämänpiiristä vaikuttaa luottamukseen erilaisia instituutioita ja muita ihmisiä kohtaan?

Vastauksia näihin kysymyksiin saamme lähivuosina ja -vuosikymmeninä, sillä 2030-luvun Suomi näyttää hyvin erilaiselta kuin se sotien jälkeen rakennettu Suomi, johon olemme tottuneet.

Tulevaisuutta ei kuitenkaan kannata jäädä vain odottelemaan. 2030-luvun luottamusyhteiskunnan perustaa rakennetaan tai nakerretaan nyt tehtävillä päätöksillä.

Siksi tarvitsemme uutta ajattelua ja toimintatapoja niin yksilöiden arjen, yhteisöjen kuin koko yhteiskunnankin tasolla.

Yksi keino vahvistaa yhteisöjemme resilienssiä olisi ottaa vapaan sivistystyön toimijat sekä kolmannen ja neljännen sektorin toimijat nykyistä tiiviimmin mukaan alueelliseen varautumissuunnitteluun. Toinen keino olisi helpottaa nopeaa, paikallistason järjestäytymistä ja toimintaa purkamalla hallinnollisia ja lainsäädännöllisiä esteitä. Kolmanneksi kaupunkien ja kuntien roolia luottamuksen rakentajina tulisi ylipäätään vahvistaa.

Epävarmuuden ajassa tehokkainta varautumista uudenlaisiin uhkiin on vahvistaa ihmisten edellytyksiä yhteistoimintaan.

Jukka Vahti

ennakoinnin johtava asiantuntija

Sitra