ASF ei ole Kaakkois-Suomen paikallinen ongelma – Pyhtään tapaus antoi viitteitä mittasuhteista

Noin kuusi viikkoa sitten heinä–elokuun taitteessa julkisuuteen kerrottiin Suomen ensimmäisestä afrikkalaisen sikaruton (ASF) löydöksestä itärajan tuntumassa, Virolahdella. Tuolloin keskusteluissa uskallettiin nostaa rohkaisevana esimerkkinä esiin Ruotsin onnistuminen nopeissa torjuntatoimissa ja taudin rajoittamisessa: Tautia todettiin syyskuussa 2023. Vain vuosi sen jälkeen maa todettiin vapaaksi taudista ja rajoitukset voitiin purkaa.

Myös Suomessa tavoitteena on edelleen ASF:n hävittäminen kokonaan. Näin ovat viimeksi viime viikolla vakuuttaneet sekä maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd.) että Ruokaviraston edustajat. Essayahin mukaan hallitus varaa taudin hävittämiseen enintään kymmenen miljoonaa euroa. Linjaus on siten eri kuin Virossa, jossa tavoitteena on enää estää viruksen leviäminen sikatiloille ja hidastaa taudin leviämistä villisikojen keskuudessa.

Nyt kuutisen viikkoa ensimmäisen tautitapauksen jälkeen tilanne näyttää kuitenkin yhä synkemmältä. Maastosta on löydetty viime viikkojen aikana ja löydetään edelleen runsaasti villisianraatoja. Elokuun lopussa tartunta-aluetta jouduttiin laajentamaan huomattavasti, kun tautiin kuollut eläin löydettiin 40 kilometrin päästä alkuperäisestä ydinalueesta, Pyhtäältä.

Pyhtään raato ei ainoastaan laajentanut tuntuvasti rajoitusalueita. Se myös pidensi huomattavasti taudin ajallista perspektiiviä ja näin muutti koko tautitilanteen luonteen: Raato oli löytöhetkellä ollut maastossa jo pitkään, arviolta puolestatoista neljään kuukautta. Tämä viittaa vahvasti siihen, että tautia oli ollut maastossa kuukausia ilman että siitä ja sen leviämisestä tiedettiin.

Selvää on nyt, ettei ASF:ssä ole kyse enää rajatun alueen tartuntapesäkkeestä. On aivan mahdollista, että tauti on todellisuudessa levinnyt paljon laajemmalle alueelle kuin tällä hetkellä tiedetään.

Pyhtään löytö tekee tilanteesta aiempaakin hankalamman se, että se kuuluu naapurinsa Loviisan kanssa Suomen merkittävimpiä villisikakeskittymiin. ASF on herkästi tarttuva tauti, joten tihentymäalueella Pyhtään tapauksessa tuskin on kyse yksittäisestä sairastuneesta eläimestä.

Maantieteellisesti tilanteesta tekee kinkkisen myös se, että Loviisan ja Kymenlaakson suunnalta avautuu metsäinen vyöhyke kohti Keski-Uuttamaata, Hämettä ja edelleen Lounais-Suomea. Se tarjoaa villisioille pahimmillaan suoran reitin Suomen merkittävimmille sikatalousalueille.

Ruokavirasto on pitänyt mahdollisena aidan rakentamista ydinalueen ympärille. Pitkään maastossa olleen raadon löytyminen Pyhtäältä pakottaa kuitenkin pohtimaan, onko aidan oikea paikka näin rajatulla maantieteellisellä alueella vai pitäisi aita itse asiassa rakentaa aivan muualle – niin, että se estää tautia kantavien eläinten liikkumisen nykyistä lännemmäksi.

Merkittävä sianlihantuottajamaa Tanska on aidannut koko Saksan-vastaisen maarajansa, ja Saksa puolestaan pitkiä matkoja omaa itärajaansa suojautuakseen muun muassa Puolasta tulevilta villisioilta. On siten aivan realistista pohtia fyysisten esteiden rakentamista myös Suomen sisällä kaikkein kriittisimmille leviämisreiteille.

Toisaalta aitaamiseenkin liittyy monia kysymyksiä, joihin pitäisi löytää ratkaisuja nopeasti: missä mahdollinen aita sijaitsisi ja miten maanomistajien oikeudet tällöin otetaan huomioon? Miten paljon aitaaminen maksaa ja miten se rahoitetaan? Olisiko kyse pysyvästä vai väliaikaisesta ratkaisusta?

Suomessa on tehty vuosien ajan töitä afrikkalainen sikaruton pitämiseksi maamme rajojen ulkopuolella. Töitä on jatkettu ensimmäisten tautitapausten jälkeen ja paljon on jo tehty taudin esiintymäalueen rajaamiseksi ja kriisin pitämiseksi hallinnassa.

Vaikka tilanne onkin juuri nyt vaikea, nyt ei ole se hetki, jolloin kädet nostetaan ylös ja annetaan periksi. Työtä pitää jatkaa kaikin järkevin tavoin, jotta kriisin laajeneminen edelleen voidaan estää.