Uusi EU-komissio on jäsenmaiden toiveilla täytetty tynnyri – Suomi sai paljon, mutta voi hävitä vielä enemmän

EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on keskittämässä entistä enemmän valtaa itselleen ja tinkimässä myös periaatteesta, jonka mukaan komission pitäisi olla mahdollisimman riippumaton EU:n jäsenmaista. 

Pääkirjoitus|Politiikka ja talous

24.9.202419:00

Pääkirjoitus

Tapio Nurminen

Suomi sai uuden EU-komission salkkujaossa kaiken haluamansa ja vielä paljon sen päälle. Henna Virkkusella (kok.) on talutusnuorassa komission kaksi tärkeätä pääosastoa ja hänen salkkunsa, joka pitää sisällään läpimurtoteknologiat, digitalisaation ja teknologian turvallisuusnäkökohdat, on tuhti.

Varsinainen tuplajättipotti on komission varapuheenjohtajuus. Virkkunen koordinoi muiden, esimerkiksi itävaltalaisen sisäasiainkomissaari Magnus Brunnerin työtä, kun tämä valmistelee uusia toimia siirtolaisuuden torjumiseksi. Varapuheenjohtajuus avaa parhaassa tapauksessa myös mahdollisuuden vaikuttaa koko komission päätöksentekoon (MT 20.9.)

Näitä voittoja on hehkutettu julkisuudessa. Tie voi kuitenkin olla ennakoitua kivisempi ja mutkaisempi.

Tapa, jolla Ursula von der Leyen kokosi kakkoskomissionsa on Suomen kannalta hankala. Monta salkkurulettia läheltä seuranneet MT:n komissiolähteet Brysselissä luonnehtivat sitä ”myrkkypilleriksi”.

Puheenjohtaja Ursula von der Leyen neuvotteli salkkujaosta jäsenmaiden hallitusten edustajien, ei komissaarikandidaattien kanssa. Ero on merkittävä. Komissiosta tuli näin edeltäjiään enemmän kansallisten toiveiden tynnyri, ja komissaarit näyttäytyvät enemmän omien hallitustensa tavoitteiden toteuttajina.

Tähän asti on korostettu, että vaikka jokainen jäsenmaa saa yhden salkun, komissaarit eivät edusta omia hallituksiaan, eivätkä aja niiden asiaa. Tämä riippumattomuus on ollut Suomen kaltaisten pienten jäsenmaiden turvatakuu siitä, ettei EU:ssa tanssita pelkästään mahtimaiden pillin mukaan.

MT:n lähteet kertovat, että von der Leyen ja hänen kabinettipäällikkönsä Björn Seibert ovat pyyhkineet näillä tärkeillä periaatteilla pöytää jo väistyvässä komissiossa. Tiukoissa paikoissa kompromissia on hierottu ennen muuta keskeisten jäsenmaiden hallitusten ja vähemmän muiden komissaarien kanssa. Näin on murennettu komission riippumattomuutta ja heikennetty myös jäsenmaiden muodostaman neuvoston asemaa.

Uutta komissiota rakentaessaan von der Leyen on samaan aikaan sekä täyttänyt jäsenmaiden toiveita että vahvistanut omaa valtaansa. Suurten asiakokonaisuuksien vastuita on hajautettu niin, että yhdenkään komissaarin valta ei missään isommassa asiassa kasva liian suureksi. Viimeinen sana on aina komission puheenjohtajalla.

Von der Leyen on myös pitänyt huolen siitä, että uudessa kollegiossa ei ole yhtään ”suurta” persoonaa, joka uhkaisi hänen asemaansa. Ranskan presidentti Emmanuel Macron vaihtoi Thierry Bretonin tilalle nöyremmän ulkoministeri Stéphane Séjournén. Vastapalvelukseksi Macron sai Séjournélle vahvemman salkun. Von der Leyenin asema vahvistui entisestään ja kotimaassaan ahtaalle joutunut Macron varmisti, että tiukan paikan tullen komission puheenjohtaja kuuntelee häntä.

Tällaisessa komissiossa, joka muistuttaa Yhdysvaltain ja Ranskan presidenttivaltaisia järjestelmiä, myös Suomen voitot salkkuruletissa menettävät merkitystään. Esimerkiksi sen varaan, että Henna Virkkunen pystyisi komission varapuheenjohtajana edistämään suomalaisen maa- ja metsätalouden etua, ei kannata paljon laskea.

Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan Virkkunen ja hänen kokoomuslainen kabinettipäällikkönsä Antti Timonen pystyvät raivaamaan Ursula von der Leyenin ”autokratiassa”. Molempien uraa Brysselissä pitkään seuranneet eivät tämän suhteen ole kovin toiveikkaita.

Toinen tärkeä kysymys on, kuunteleeko von der Leyen pääministeri Petteri Orpoa (kok.) käytännön lainsäädäntötyössä yhtä herkällä korvalla kuin komissiota kasattaessa? Sitä voi hyvin perustein epäillä.