Opin leikkaamaan kyljykset ja kasslerit kaupan lihatiskillä – yhdessä asiassa en pitänyt talon puolta
Pekka Särkiö muistelee, millaista oli työskennellä vuosikymmeniä sitten kaupan lihatiskillä.
Monia kanta-asiakkaita puhuteltiin lihatiskin takaa etunimeltä. Kuva: Jarkko SirkiäAloitin opiskelijana 45 vuotta sitten työn lihatiskillä. Länsi-Valinta oli pieni parakkikauppa. Palvelutiskin takaa myin asiakkaille paitsi lihaa myös kalaa, makkaraa, juustoja, leipää ja leivonnaisia.
Opin leikkaamaan tukin päällä naudanpaistit ja sianpuolikkaasta kyljykset, kastikelihat ja kasslerit. Kirjolohet olivat silloin melko uusi tuote. Niitä ehdin vetää fileiksi erinäisen määrän sekä asiakkaan toiveesta graavata ja laittaa tuoreet tillit mukaan pakettiin.
Kuuden vuoden aikana kuuntelin monet joulurauhanjulistukset tiskin takana radiosta. Lihamestari jännitti, oliko kinkkujen suolaus onnistunut vai tuovatko rouvat tönkkösuolaisen kinkun takaisin. Silloin ei auttanut muu kuin antaa tilalle valmiiksi paistettu kinkku.
Samainen lihamestari kulki syksyisin kauppiaan toimeksiannosta Kirkkonummen ja Espoon metsissä keräämässä puolukkaa ja haaparouskuja. Puolukkasurvosta ja suolasieniä oli valikoimassa läpi talven.
Lihamestari jännitti, oliko kinkkujen suolaus onnistunut.
Kauppias evästi minua heti alussa pitämään talon puolta: huolehditaan hyvällä palvelulla asiakas tyytyväiseksi. Kun odotukset ylittyvät, hänestä voi tulla kanta-asiakas. Monia kanta-asiakkaita puhuteltiin lihatiskin takaa etunimeltä. Oli myös alueen kanta-asujia, joilta kysyin aina: Vad får det lov att vara?
Kun pidetään talon puolta, talo menestyy ja kasvaa. Työntekijät saavat lisää vastuuta tai ainakin saavat pitää työnsä.
Kipparinmäelle rakennettiin sittemmin kirkko, ja kauppa kasvoi K-halli Ankkuriksi. Myöhemmin kauppakeskus Lippulaivaan tuli K-supermarket. Ehkä perustaa luotiin jo pienessä parakkikaupassa?
Kaikissa työpaikoissa ei ehkä osata pitää talon puolta. Ennemminkin jokainen yrittää pitää omaa puoltaan. Työstä voi silloin hävitä ilo ja kokemus yhdessä tekemisestä.
Vanhemmat työntekijät saattoivat ajaa metsien miehet luudalla takaisin metsään.
Oli yksi asia, jossa en aina pitänyt talon puolta. Kaupan takana oli umpinainen jätelava, jota kutsuttiin Metsä-Valinnaksi. Sinne kannettiin päiväyksen ylittäneitä elintarvikkeita: leikkeleitä, juustoja, hedelmiä, jukurtteja. Määräys oli rikkoa jukurttipurkit ja kaataa ne jätteisiin.
Kannoin kaupan esiliina edessäni kuormaa kaupan taakse ja huomasin, että yksi roskalavan luukuista oli auki. Vanha mies oli säiliössä kaivamassa jätteiden seasta ruokaa. Tämä toistui vuosien mittaan.
Vanhemmat työntekijät saattoivat ajaa metsien miehet luudalla takaisin metsään, missä he asuivat talvipakkasilla kojuissaan juoden Lasolia, korvikealkoholia.
Tuolloin 1980-luvun alkupuolella monet olivat vielä sotiemme veteraaneja, ehkä henkisesti haavoittuneita. En heittänyt kaikkia ruokia roskiin, vaan pinosin käyttökelpoiset jätelavan viereen.
Tämä tuli mieleeni, kun joulun alla olin mukana seurakuntamme puurojuhlassa, jossa jaettiin suuri määrä viereisen Fazerin leipomon lahjoittamaa leipää ja lisäksi hävikkiruokaa sitä kipeästi tarvitseville.
Kirjoittaja on Salpausselän kappalainen ja kenttäpiispa emeritus.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
