Ennen makeiskulhokin oli maininnan arvoinen omaisuus – näin sokeri vei suomalaisilta kielen mennessään

1800-luvulla sokerileivonta lisääntyi, koska kananmunia oli saatavilla aiempaa paremmin. Kuva: Jaana Kankaanpää

Vuoden alkupuoliskolla kauppojen leivonnaishyllyissä saadaan tehdä jatkuvasti tilaa seuraaville sesonkituotteille. Kun joulutortut ja -piparit on mutustettu, on aika siirtyä runebergintorttujen kautta laskiaispulliin ja seuraavaksi pääsiäisherkkuihin, munkkeihin ja äitienpäiväkakkuihin.

Suomalaisten sokerihammasta kolottaa siis jatkuvasti, mutta edeltävinä vuosisatoina sokeri oli pitkään herrojen herkkua. Oulun yliopiston arktisen ja pohjoisen historian yliopistonlehtori Ritva Kylli avaa teoksessaan Suomen ruokahistoria muun muassa sitä, miten sokeriset herkut ujuttautuivat suomalaisten juhlaan ja arkeen.

Kylli kirjoittaa, että 1700-luvulla säätyläisten elämään alkoivat entistä enemmän vaikuttaa maailmankaupan kasvu ja siirtomaista saadut tuotteet, kuten sokeriruo’osta valmistettu sokeri. Vuonna 1728 päivätyssä Oulun pormestarin perunkirjoituksessa mainitaan, että kyseisen herran omaisuuteen kuului nykyihmisen korvissa arkiselta kuulostava esine, nimittäin makeiskulho.

Tuon ajan makeiskulhoihin saatettiin asetella esimerkiksi sokeriin hillottuja marjoja, sitruuna- ja pomeranssitankoja ja paahdettuja manteleita. Leivonnaisista suosittuja olivat erilaiset vohvelit, piparkakut ja tippaleivät.

Sokeripitoisilla herkuilla mässäily alkoi 1700-luvulla heijastua myös säätyläisten purukalustoon. Osa ihmisistä päätyi hautaan ilman hampaita tai hampaat täysin mädänneinä.

Säätyläiset olivat nauttineet makeiden herkkujen kanssa kahvia jo 1700-luvulla. 1800-luvulla kahvi alkoi olla muidenkin kansankerrosten saatavilla. Kahvittelun arvellaan vähentäneen etenkin ylempien säätyjen alkoholinkulutusta.

1800-luvulla sokerileivonta lisääntyi, koska kananmunia oli saatavilla aiempaa paremmin. Munia liikeni ruuanlaiton lisäksi leivontaan. Täytekakut alkoivatkin yleistyä kaupunkien leipomoissa 1800-luvun loppupuolelta alkaen.

Itsenäisyyden ajan alussa täytekakku oli jo lunastanut paikkansa kahvipöydän vakioherkkuna. Tuon ajan kakku täytettiin yleensä mansikkahillolla ja kuorrutettiin voivaahdolla.

Sota- ja pula-aika pakottivat luoviin ratkaisuihin silloin, kun kahvinjano tai makeannälkä yllätti. Leivonnaiset neuvottiin nauttimaan heti paistamisen jälkeen, sillä rasvan säännöstelyn vuoksi ne kuivahtivat nopeasti. Leipominen ei ollut muutenkaan helppoa, sillä pulaa oli myös munista ja sokerista.

Kylli kirjoittaa, että erityisen hankalaa oli järjestää pitoja kesäaikaan, sillä kaikki piti saada valmiiksi juuri oikealla hetkellä. Luovista raaka-aineista valmistetut tarjoilut eivät yleensä kestäneet säilyttämistä lämpimässä.

1950-luvulla suomalaisten tiedettiin nauttivan makeannälkäänsä jo sen verran runsaasti kahvileipää ja makeisia, että kansaa muistutettiin, kuinka kahvipöytään ja kirjan lukemisen seuraksi sopivat myös hedelmät, joiden saatavuus olikin parantunut sotia edeltäneestä ajasta.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin oli aika suhtautua makeisiin herkkuihin vahvasti kansanterveyden näkökulmasta. 1970-luvulla tehdyssä kansainvälisessä tutkimuksessa suomalaisten ruokailutottumusten erikoisuuksina mainittiin perunoiden, leivonnaisten ja maidon runsas kulutus. Valistus liiallisen makeansyönnin vaaroista jatkuu edelleen, puoli vuosisataa myöhemmin.