Pettuleipä elätti nälän varjossa elänyttä kansaa – teoriassa ihminen pysyy hengissä syömällä 1,5 kiloa pettua päivässä

Männyn jälsi- ja nilakerroksesta tehtiin hätäravinnoksi pettujauhoa, josta leivottiin pettuleipää. Kuvassa valmistetaan pettujauhoa vuonna 1917 Taivalkoskella. Kuva: Samuli Paulaharju/Museovirasto

Pettuleipä oli pitkään Suomen kansan turva, kertoo Helsingin yliopiston sosiaalihistorian dosentti Antti Häkkinen.

”Nälkä ei ole kaukana, jos historiaa katsoo. Sisällissodan aikaan vuonna 1918 pettujauhoa oli kaupallisestikin saatavilla, eikä siitä ole kuin hieman yli sata vuotta.”

Petulla tarkoitetaan männyn jälsi- ja nilakerrosta, jota käytettiin katovuosina ravintona.

Häkkinen haastatteli 1990-luvulla ihmisiä, jotka olivat kokeneet sisällissodan. Petun maku oli piirtynyt heille vahvasti muistiin. Syrjäseudulla pettuun saatettiin yksittäisissä perheissä joutua turvautumaan vielä 1930-luvullakin.

Häkkinen muistuttaa, että laskelmia petun käytön laajuudesta eri aikakausina on mahdoton tehdä. Katovuosia on kuitenkin sattunut kautta historian keskimäärin kymmenen vuoden välein, ja niukkoina aikoina valtaosa maaseudun väestöstä joutui turvautumaan pettuun.

Häkkinen muistelee esimerkiksi oman isoisoäitinsä käyttäneen talon varallisuudesta puhuessaan mittarina sanontaa ”siinä talossa ei edes nälkävuosina syöty pettua”.

Pettua pystyi periaatteessa keräämään ympäri vuoden, mutta ravintoarvoiltaan paras pettu saatiin maalis–toukokuussa, jolloin puulla on kasvukausi ja nila on energiapitoisimmillaan. Pettu piti käsitellä paahtamalla tai keittämällä, jotta siitä saatiin poistettua terveydelle haitalliset aineet.

Häkkinen huomauttaa, että etenkin maaseudulla nälkä oli jatkuva pelon aihe. Erilaisista vararavintoaineista petulla oli se etu, että sitä oli helppo kerätä ja siitä sai sentään energiaa. Siksi pettua kannatti kerätä varastoon, vaikka sen keräämiseksi pitikin kaataa mäntyjä.

”Ei petun keräämisen ja valmistamisen perimätieto olisi siirtynyt sukupolvelta toiselle, jos taitoa olisi pidetty tarpeettomana. Todennäköisesti jossain on edelleen jemmassa vanhaa, mutta periaatteessa edelleen käyttökelpoista pettujauhoa.”

Häkkinen tiivistää, että hyvään aikaan kerätty ja oikein käsitelty pettu, jota on käytetty leipään korkeintaan puolet jauhojen määrästä, on käytännössä pitänyt suomalaiset hengissä.

Määräänsä enempää pettua ei kannattanut syödä. Esimerkiksi J. L. Runebergin runossa Saarijärven Paavo kehottaa vaimoaan leipomaan leipään jopa vaarallisen paljon pettua: ”Pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.”

Häkkinen kertoo, että teoriassa ihminen pysyy hengissä syömällä 1,5 kiloa pettua päivässä, mutta käytännössä yksipuolinen ja huonosti sulava ravinto näännytti ihmisen nopeasti, ja huonokuntoisuus taas altisti monille taudeille. Toisaalta moni muu hätäravinto, kuten energia-arvoltaan olematon olki tai jäkälä, vei hengen todennäköisesti nopeammin.

Nykyihmisen on helppo tuudittautua siihen, että ruokaa saa kaupasta. Häkkinen kuitenkin muistuttaa, että ei tarvita kummoista luonnonmullistusta tai kriisitilannetta, niin tilanne on jo aivan toinen. Luonto ei anna valmiiksi paketoituna mitään, millä esimerkiksi kaiken ulkomailta tuodun ravinnon saisi nopeasti korvattua.

”Elintarvikevajaus on asia, jota kannattaisi miettiä etukäteen eikä vasta, kun tilanne on päällä.”