Suolamuikun eksoottisuus avautui vasta kun mustekala imeytyi poskeen
Tönkkösuolattu kala oli suosionsa huipulla, kun alikersantti Hietanen aneli talousaliupseeri Mäkilältä suolasilakkaa Tuntemattomassa. Sitten alkoi alamäki.
Suolattu muikku on jännittävää ruokaa, jos sen niin haluaa nähdä. Kuva: Jaana KankaanpääSushin rantautuminen Suomeen 1980-luvun lopulla teki raa’an kalan syömisestä taas muodikasta. Jännittävää ja eksoottista makumatkailua, itsekin ihastuin.
Pääsy Aasian suurimalle kalatorille oli toiveiden täyttymys: hehtaareittain tuoreita mereneläviä. Työkaverin kanssa tilasimme nuhjuisesta kojusta sashimi-lautasen, johon valitsimme akvaariosta eksoottisimmat nilviäiset, mustekalat ja simpukat.
Kokki hakkasi ne elävältä eteemme, mausteeksi ripaus suolaa, ei muuta. Kun henkitoreissaan kiemurteleva mustekala imeytyi poskeen kiinni, ei enää maistunut. Yritimme piilottaa syömättä jääviä mereneläviä lautasliinojen sekaan. Ystävällinen tarjoilija kysyi, mistä olemme. ”Norjasta”, vastasin nolona.
Puhkikaluttu sosiolgi Pierre Bourdieu pitäisi kohtausta oppikirjaesimerkkinä kulttuurisesta hyväntahtoisuudesta: turisti yrittää posket innosta punoittaen tunnistaa kulttuurituotteen arvon, vaikka se todellisuudessa on kaukana hänen maustaan. Sitä on ruokakulttuurissa paljon.
Tarinan mukaan lappilaiset huumorimiehet saivat 1970-luvun tv-kokin syömään poronpapanoita. Televisiossa on pyörinyt sarja, jossa kaksi julkkista esittelee itseään syömässä ruokia eksoottisissa ympäristöissä.
Aasian kalatorin sashimiseikkailu oli ruokakokemuksena kammottava mutta opettava. Olen alkanut pitää lapsuuteni ruokapöydän inhokista tönkkösuolatuista muikuista. Suomalaisen suolamuikun eksoottisuus avautui vasta, kun sitä vertasi valtamerien kaukomaiden mereneläviin.
Kun ajan Nelostietä, pysähdyn Hartolassa huoltoasemalla, koska sieltä saa toisinaan tönkkösuolattuja muikkuja ruisleivän päällä.
Arvostan sitä, mitä ne edustavat: Hietasta, Mäkilää ja juurevaa suomalaista ruokakulttuuria.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
