Suomi ansaitsee lisää leivoksia

Hienointa olisi tulla muistetuksi omasta leivoksesta. Niin kuin vaikka kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg, jonka liputuspäivä ei mene keneltäkään helmikuussa ohi. Siitä pitävät huolen kaupat, lehtien sivut ja ruokablogit, jotka täyttyvät mantelista ja punssista makunsa saavista vadelmahillotortuista kerran vuodessa.

Venäjän keisari Aleksanteri ensimmäisen kunniaksi tehtyä aleksanterinleivosta on leivottu Suomessa jo 1800-luvulla. Sokerileipurit päätyivät pistämään keisarilliseen herkkupalaan hillolla erotettuja murotaikinakerroksia ja kruunaamaan komeuden vaaleanpunaisella sokerikuorrutuksella.

Suomen kolmannen presidentin puolison Ellen Svinhufvudin nimeä kantavassa kakussa kuohkeat marenkipohjat kohtaavat maukkaat mantelilastut ja mokkakreemin.

Suomen satavuotisjuhlavuonna leivoksella voisi kunnioittaa muitakin tärkeitä suomalaisia. Tämä, omassa arvoasteikossani ylin mahdollinen kunnianosoitus, annettiinkin pari vuotta sitten presidentti Martti Ahtisaarelle. Turkulaiset kondiittoriopiskelijat olivat sitä mieltä, että maailmalla kuulu rauhanrakentaja ansaitsee leivokseensa omat suosikkimakunsa rahkan ja mansikan. Hieno ele, vaikka itse leivos on jäänyt tuntemattomaksi.

Ehdotan, että ensi vuonna nimikkoleivos annetaan esimerkiksi tasa-arvon uranuurtajalle Minna Canthille. En tiedä, millaisista makeista hän piti, mutta leivokseen sopisi mauksi esikuvan mukaisesti jotakin rohkeaa, vaikkapa salmiakkia.

Oma haaveitteni nimikkoleivos sisältäisi runsaasti mausteisia makuja kaukaa. Niitä, joita löytyy maustekaapistani aina muutenkin: kanelia, inkivääriä, kardemummaa. Enemmän suolaisten ystävänä sen pitäisi toimia myös naposteltavana ja yhdistettynä alkupaloihin.

Ja kas, täydellinen makupari löytyykin näinä päivinä aivan käden ulottuvilta: joulupipari, jonka päälle voi vuolla nokareen Aurajuustoa.