Tiukat elämänkäänteet saivat Anni Korhosen hakemaan apua – "Yksin yrittävä nainen on maaseudulla vieläkin kummajainen"

Anni Korhonen sai alkuvuonna vinkin, että jos hän olisi järkevä, hänen kannattaisi etsiä miestä Maajussille morsian -sarjan kautta. "En ole järkevä. Uskon romanttiseen rakkauteen, kahden ihmisen väliseen ihmeelliseen kemiaan ja luottamukseen." Kuva: Lari Lievonen

Ihmisissä on valtavat voimavarat. Tiukan paikan tullen pystyy toimimaan ja tekemään rationaalisia liikkeitä. Mutta menee myös aikaa, että tulet omaksi itseksesi ja oivallat, mikä elämässä on tärkeää.

Tämän Anni Korhonen, 39, on saanut oppia viime vuosien elämänkoulussa. Kun samaan ajanjaksoon osuu paluu yrittäjäksi itärajan tuntumaan, kolmen lapsen syntymät, avioero ja yksin yrittäminen, niin siinä kysytään voimavaroja.

Puukarin Pysäkki Nurmeksen Valtimolla on Annin vanhempien perustama maatilamatkailuyritys kuutostien varrella Nurmeksen ja Kajaanin välillä. Annilla on kaksi siskoa ja kaksi veljeä, ja oli hiljainen sopimus, että joku heistä jatkaa, jos isälle ja äidille tapahtuu jotain.

Vanhemmille ei tapahtunut mitään, mutta Annille tapahtui. Hän opiskeli restonomiksi Kuopiossa ja päätyi Joensuun kautta töihin Helsinkiin.

"Siellä Helsingin Tervasaaren takahuoneessa tajusin, että se, mitä isä ja äiti ovat täällä tehneet, on tulevaisuuden juttu. Että ehkä mun paikka onkin täällä."

Kaksitoista vuotta sitten Anni Ovaskainen palasi Valtimolle. Hän tapasi Jarno Korhosen, avioitui, perheeseen syntyi kolme lasta, Jysky, Miina-Martta ja Ansa.

Anni otti Puukarin Pysäkin haltuunsa vuonna 2012. "Se oli aika hurja vuosi. Koko ajan työstin Pysäkkiä eteenpäin, mutta halusin olla myös lasten kanssa läsnä, koska lapsuutta ei saa takaisin. Se oli taiteilua."

Haastattelua edeltävänä iltana lapset olivat ensimmäistä kertaa kotona keskenään, nyt jo 10-, 9- ja 7-vuotiaat. Anni emännöi kansainvälistä vierasryhmää: tarjoili, lauloi ja soitti kannelta.

Usein lapset ovat Pysäkillä mukana, ja sekin on Annista hieno asia. "He kokevat erilaisia ihmisiä ja kulttuureja. Heidän maailmansa avartuu ihan niin kuin minullakin, kun lapsuuskodissa oli aina vaikka minkälaista jengiä, piikaa ja renkiä."

Lapsia ei ole pakotettu töihin, mutta välillä he tarjoutuvat itse. Anni kiittää omaa lapsuuttaan siitä, että pääsi tekemään monenlaisia asioita, kun vanhemmat perustivat majatalon hänen ollessaan 11-vuotias. "Sain hyvät valmiudet vastuun kantamiseen ja johtamiseen."

Avioeron jälkeen Anni on pyörittänyt Pysäkkiä yksin. "Aiemminkin kannoin kaiken yrittämisen vastuun, mutta nyt saan aidosti tehdä, mitä haluan. Ei tarvitse ajatella, mitä toinen tekee tai on tekemättä."

Joskus Annilta kysytään, että entäs mies. Yksin yrittävää naista ei oteta vakavasti. "Silloin sanon, että tämä on minun yritys."

Kun ulkopuolista työvoimaa ei aina ole varaa palkata, Anni on joutunut turvautumaan vanhempiensa apuun esimerkiksi pyykinpesussa ja talonmiehen töissä. Se ei aina ole sujunut ongelmitta.

"Isä on osannut asemoida itsensä niin kuin pitää. Kysyy, mitä voisi tehdä, ja tekee tietyt asiat pyytämättäkin. Mutta osaa sanoa myös, että en tee. Mutta se mahtava marttyyrius, joka elää tietynikäisissä naisissa, jotka sillä luulevat pelastavansa maailman. Äiti ei aina ymmärrä, että minun koti on minun koti."

Anni huomaa muuttuvansa pikkutytöksi äidin läheisyydessä, jolloin lapsena koetut vääryydet nousevat pintaan. Eikä hän halua kovettaa itseään, vaan antaa itkun ja ilon näkyä. Niinpä Pysäkillä välillä paukkuu.

"Toivoisin, että äiti keskittyisi itseensä, isäänsä ja ystäviinsä eikä piittaisi Pysäkistä. Auttaisi, jos pyydän, mutta osaisi myös sanoa ei."

Eron jälkeen Anni oli ihan palasina. Hän otti vastaan kaiken tuen, mitä oli saatavilla.

"En halunnut jäädä yksin ja luulla selviäväni ilman apua. Yhteiskunta on ihan mahtava: tukea löytyy, kunhan vain uskallat pyytää sitä. Pyytämisen kynnys on se kovin paikka."

Anni sanoo olevansa onnellinen, että hänellä on hyvä verkosto ja hienoja ihmisiä ympärillä. "Välillä vain yhteyksien pito unohtui."

Tärkeimpänä Anni pitää Majatalosta majataloon -verkostoa eli viiden yrittäjänaisen porukkaa, joka on kymmenisen vuotta järjestänyt hiihtovaelluksia Pohjois-Karjalassa. Naiset tukevat toisiaan sekä kollegoina että ystävinä.

Myös terapiasta on ollut Annille apua. Työhön kuuluvat hallinnolliset asiat eivät ole naisen vahvinta aluetta, mutta Anni on antanut itselleen anteeksi sen, ettei ole ehkä maailman huolellisin ihminen.

"Joskus olen puhunut itselleni tosi rumasti ja ollut ankara. Enää en soimaa itseäni. Minun pitää vain elää sen kanssa, että olen vähän hutilus."

Työ veisi helposti kaiken ajan, etenkin, kun Pysäkillä tehdään kaikki ruoka alusta asti itse ja käytetään luomua ja pientuottajien tuotteita. Mutta yrittäjällä täytyy olla myös hengähdyshetkiä, että jaksaa.

Annille ykkönen on kuoro. Syke-naiskuoro harjoittelee torstaisin kuudesta puoli kahdeksaan illalla, ja silloin Anni ei ole asiakkaiden käytettävissä.

Mahdollisuuksien mukaan Anni yrittää myös mennä metsään joko hiihtäen tai villasukilla hyppien.

"Kirjanpitäjä toi mulle villasukat ja sanoi, että nyt kokeillaan villasukkajuoksua. Hurahdin siihen. Ei tarvii edes pitkää lenkkiä juosta, kun tuntuu koko kropassa. Ihan mielipuolista hommaa, mutta ihanaa."

Anni voimaantuu myös siitä, kun saa laulaa ja soittaa vieraille ja palvella asiakkaita.

"Eilisestä illasta olen ihan poikki, mutta haluan antaa muistijälkiä, Vieraat voivat palata iltaan, missä saivat hyvää ruokaa, musiikkia ja tunnelmaa. Sain itsekin paljon. On ilo antaa elämyksiä."

Viime kesänä Riku Rantala kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan, että hänen ruumiinsa muuttui kultaiseksi, kun hän sai Puukarissa kuunnella Annin laulua ja syödä karjalaista ruokaa.

Anni purskahti itkuun sitä lukiessaan. "Suomalainen mies sanoo näin! Minä kun olin ajatellut, että olenko ihan hullu, kun olen valinnut tällaisen kestävyyden tien. Löytyykö sille maksajaa vai pitääkö minun panna takametsät matalaksi, että pystyn rahoittamaan kaiken."

Talvella Anni kirjoitti blogiinsa miehen kaipuustaan. Avioerosta on pari vuotta, ja Anni kokee voivansa jälleen luottaa ihmisiin.

"Olin kaksi viikkoa Tinderissäkin, mutta en vain pystynyt siihen leikkiin. Luotan kasvokkain kohtaamiseen."

Yhtä ihmistä hän kertoo jo tapailleensa, mutta kiirettä ei ole.

"Olen oppinut hieman itsekkääksi. En välttämättä tarvitse ketään arkeani säätämään. Ihminen voi olla missä päin maailmaa vain. Vaikka puhun Puukarista paratiisina, tunnen itseni kotoisaksi myös isossa kaupungissa. Ei asuinpaikasta kannata tehdä karrikatyyriä, että minä olen maalainen. Kaikissa meissä voi asua myös suurkaupunkilainen."

Anni Korhonen antaa kolme vinkkiä, miten löytää itselleen mies.

• 39-vuotias restonomi, maaseutumatkailuyrittäjä Puukarin Pysäkillä Valtimolla.
• Perheessä 10-, 9- ja 7-vuotiaat lapset.
• Jäsenenä Majatalosta majataloon -matkailuyhteistyössä.
• Harrastaa laulua, kanteleensoittoa ja liikuntaa luonnossa.