Hellan kulmalla: Ruisleipää matkan jälkeen

Matkoilla olemisen suurin taakka on ulkona syöminen kahdesti päivässä. Tulin tähän tulokseen, kun pitkästä aikaa matkustin muutaman päivän työmatkalle.

Ensimmäisenä päivänä meni vielä hyvin. Tutusta ravintolasta sain erinomaisen pizzan ja punaviiniä. Toisena päivänä mietin jo kuumeisesti, mistä saisin kätevästi iltapalaa. Kaupat olivat jo kiinni. Kebabrulla oli aivan liikaa, kun muutama leipä ja omena olisi riittänyt.

Jos ruuanlaittoni kehityksestä viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta jonkun pitkäaikaisen linjan löytää, niin se on pelkistäminen. Se pätee sekä ruuan laittamiseen että siihen, mitä haluan syödä. Kehä on loputon ja samalla miellyttävä. Haluan syödä yksinkertaisesti ja samalla laittaa ruokaa yksinkertaisesti. Silloin myös ruoka-aineiden valinta on helppoa. Valitsen mieluiten paikallisia ruokia kaikkialla ja siksi myös kotona suomalaista.

Lisättäköön, että en ole nirso. Syön kaikkea ja pidän melkein kaikista ruuista. Jos jostain en pidä, ruuan laadussa todennäköisesti on ongelmia.

Mutta kun oikein mielihalujen alkulähteille mennään, söisin mieluiten hyvää leipää.

Tätä filosofiaa on vaikea noudattaa ulkomailla. Jos Helsingin keskustasta on vaikea löytää hyvää suomalaista perusruokaa, niin sama pätee monessa muussakin maassa. Asuin Brysselissä kolme vuotta, mutta ei siellä ole belgialaisia ravintoloita. Pari tiedän, mistä saa belgialaista ruokaa.

Toisin on Italiassa. Siellä on italialaisia ravintoloita. Brysselissä niitä on kymmeniä ja Helsingissäkin useita. Ja pizza ja pasta on hyvää. Mutta ei niin hyvää, että jaksaisin niitä syödä joka päivä.

Ruisleipää jaksan ja otankin sitä pakkasesta ja laitan paahtimeen heti kun pääsen kotiin.