Kasvimaa opettaa

Olen viettänyt kasvimaalla lukemattomia tunteja: kesäpäivien parhaimpia hetkiä kuokkien, koleita syysiltoja porkkanoita nostaen.

Taimet tuntuivat alkukesästä kasvavan tuskallisen hitaasti. Porkkanan harventaminen oli puuduttavaa ja epäkiitollista. Sirkat hukkuivat metrin korkuiseen rikkaviidakkoon.

Sipulin istutusta haittasi parhaimmillaan räntäsade, kuokkimista paarmapilvi. Ne harvat kaalintaimet, joita kärpäset eivät pilanneet, kitkettiin outoina rikkaruohoina. Olisi ehkä kannattanut merkitä, mitä penkissä oli tarkoitus kasvaa.

Loppukesästä kasvit tuntuivat itsenäistyvän: yhtäkkiä ne kasvoivatkin kohisten ja tuottivat satoa enemmän kuin jaksoi syödä. Salaattia ja sokeriherneitä sai olla nykimässä pari kertaa päivässä pysyäkseen mukana.

Pitkät penkit opettavat kärsivällisyyttä ja joukkovoimaa. Kasvimaatyö on parhaimmillaan meditatiivista ja pahimmillaan aivoja tappavan tylsää. Hyvällä porukalla aika kuluu kuin siivillä eikä selkäkään ehdi puutua. Kitkijäkaveriin tutustuu yleensä hyvin.

Pellolla on hyvä tilaisuus tutustua myös luonnon pienimpiin. Siellä vilistää hämähäkkejä, toukkia ja koppakuoriaisia. Rikkakasveina viihtyvät paitsi tutut tylsimykset myös erilaiset orvokit ja muut kaunottaret. Penkistä voi löytää jopa miniatyyrisieniä, jotka tuntuvat kasvavan hauskasti savikkametsän keskellä.

Kasvimaalla huomaa, että mullan tuntu iholla hieroo sielua. Kiinalaisen sananlaskun mukaan ”tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeätä”. Penkkien siistiytyessä puhdistuvat myös ajatukset.