Toimittajalta Kiireen virallinen versio

Kipikopikipikopi. Kuulen yhä elävästi mielessäni kipakan korkokenkien kopseen parisataametrisellä viraston

käytävällä. Naapuriosaston sihteeri kipitti käytävän toisesta päästä meidän päähämme tuomaan sihteerillemme yhden paperin.

Parin minuutin jälkeen

sihteeri kipitti takaisin omaan huoneeseensa.

Sama kuvio toistui muutaman kerran päivän mittaan.

Valtion tavat tulivat hyvin tutuiksi, kun työskentelin

2000-luvun alussa eräässä valtion virastossa. Sihteerin korkojen kipakasta kopinasta huolimatta kiirettä ei ollut.

Tai ehkä oli, mutta se oli

minulle vierasta kiirettä. Töitä oli paljon, mutta valtaosa siitä oli loppujen lopuksi turhaa.

Virastossa oli juuri otettu käyttöön sähköinen asiakirjanhallinta. Kun kansalainen otti virastoon yhteyttä, kirjaamon väki syötti tiedot yhteydenotosta sähköiseen järjestelmään. Sen jälkeen tieto

yhteydenotosta lähetettiin sähköisesti sille henkilölle, jonka tehtäväksi yhteydenoton vaatima selvittely annettiin.

Lopuksi yhteydenoton tuottama tieto tulostettiin paperille – tietenkin kolmena kappaleena. Yksi laitettiin kipittävien korkojen matkaan vietäväksi asiaa käsittelevälle henkilölle

ja kaksi siirrettiin sähköisen arkiston rinnalla olevaan

paperiseen arkistoon.

Myöhemmin kuulin, että sähköiseen asioiden hallintaan käytettävä ohjelma oli päätetty vaihtaa uuteen jo ennen kuin vanhaa oli opittu edes käyttämään.

Moinen tehottomuus ei

tulisi yksityisellä sektorilla kuuloonkaan!

Julkisen sektorin toimintamallit eivät ole vain suomalainen ilmiö. Loistavasti ilmiön ytimen tiivisti yhdysvaltalainen komediasarja Puisto-osasto. Siinä kunnanviraston työntekijä huomaa tunteja vieneen postitusurakan päätteeksi unohtaneensa laittaa kirjekuoriin kirjeen.

Tyynesti hän aloittaa homman alusta ja toteaa: ”Ei se ole valtion työtä, ellei sitä tehdä vähintään kahteen kertaan.”

Siirryttyäni virastosta MT:n toimittajaksi ihastuin siihen, miten asiat siirtyvät hetkessä ideasta käytäntöön.

Tänä aikana olen monesti ehtinyt toivoa, että tavat olisivat muuttuneet myös julkisella

sektorilla. Toiveeni on kuitenkin kerta toisensa jälkeen osoittautunut turhaksi.

Esimerkiksi erilaisten

asetusten ja niitä koskevien ohjeiden valmistumista olen toimittajana odotellut moneen otteeseen yhtä kärsimättömästi

kuin ne viljelijätkin, joita

kyseinen asia koskee.

Siinäpä sitä odottelee, kun työryhmät, selvitysmiehet ja virkamiehet tuottavat asiakirjoja (toivottavasti jo sähköisesti) ja kierrättävät niitä

ympäriinsä virastojen ja kansalaisjärjestöjen vahtimestareita myöten. Sen jälkeen asia tuntuu vielä katoavan jonnekin

ministeriöön tai virastoon haudottavaksi.

Oman lisänsä soppaan tuovat

tietenkin poliitikot, jotka

itselleen pisteitä kerätäkseen sotkevat valmistelua antamalla

katteettomia lupauksia tulevasta.

Esimerkiksi nitraattiasetus katosi viime vuonna mystisesti puoleksi vuodeksi teille tietymättömille. Sen valmistelussa mukana olleet tiesivät kertoa, että eräs puolue oli istahtanut asetuksen päälle ja estänyt sen etenemisen.

Ja se puolue ei muuten ollut poliittisen kentän vasemmalta laidalta, jos niin heti arvelit.

Juhani Reku

juhani.reku@mt1.fi

Avaa artikkelin PDF