Baarien mies muisteleekansankuppiloiden kulta-aikaa
TAMPERE (MT)
Taiteilija, muusikko, kirjailija Mauri Antero Numminen, 74, seisoo ravintolalaivan kannella keskioluttuoppi kädessään. Oikeastaan se on kuvausrekvisiittaa, sillä Numminen ei juuri juo hanasta laskettavia peruslagereita.
”Olen hakeutunut makujen maailmaan. Joskus aikoinaan Pedron [Hietanen] kanssa hurjissa rilluttelujuhlissa Roskilden festivaaleilla juotiin Tuborgia ja Gammel Danskia ja hauskaa oli. Tässä iässä mieli ja elimistö muuttuvat. En pystyisi juomaan entiseen tapaan.”
Nykyään Numminen keskittyy maistelemaan muun muassa belgialaisia oluita ja kotimaisten pienpanimoiden tuotteita. Luonteva paikka harrastukselle on kantabaari Vastarannan Kiiski Helsingin Töölössä.
1980-luvulla Nummiselle maistui vielä keskikalja merkkiin katsomatta. Johtopäätöksen voi tehdä selailemalla vuonna 1986 ilmestynyttä Baarien miestä. Kirjassa Numminen kertaa kokemuksiaan 132 keskiolutbaarista, joissa hän ehti istua puolen vuoden aikana.
Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa niistä päivistä. Kirjan baareista on jäljellä enää viitisen kappaletta ja osa niistäkin toimii eri nimellä.
Numminen julistaa entisaikojen keskiolutbaarikulttuurin kadonneeksi.
Tilalle on tullut A-oikeuksin varusteltuja, sieluttomia etukorttibaareja ja ketjuravintoloita, mutta toki helmiäkin löytyy yhä.
Niistä Numminen mainitsee, Tampereella kun ollaan, Tesomassa sijaitsevan Olkkone-nimisen lähiöjuottolan sekä Kuppila Kulman linja-autoaseman kupeessa. Jälkimmäisestä löytyy tarinaa myös Baarien mies -kirjassa. Silloin ravintola tunnettiin Kesti-Kulmana.
Edellä mainitut paikat ovat Nummisen mukaan säilyttäneet kansanbaarimaisen tunnelmansa.
”Toivoisin, että sellainen yhteisöllisyys ja lämminhenkisyys palautuisi kaikkialle Suomessa. Juotiin olutta tai ei.”
Nummisen mukaan parhaissa olutbaareissa ei juoda humaltumiseen asti, vaan juoma siivittää keskustelua.
Tuopin ääressä ei myöskään tarvitse notkua yön pikkutunneille. Kultaisella 80-luvulla moni kansanbaari sulki ovensa jo alkuillasta ja valtaosa asiakkaista suuntasi tyytyväisenä nukkumaan.
Numminen ryhtyy muistelemaan visiittiään Savukoskella sijainneeseen matkustajakoti Lapinpirttiin. Siellä olut virtasi ja jutut olivat niin mehukkaat, että uskonnollinen baarinpitäjäeukko katsoi parhaaksi väläyttää valomerkin jo iltaseitsemältä. Ilonpito jatkui Teboilin baarissa, joka pullisteli väkeä.
Nummisen mukaan Lapissa päihtyi herkemmin kuin Etelä-Suomessa, jossa hänellä oli tapana piipahtaa baarissa autolla nauttimassa vain yksi olut. Pohjoisen miehet eivät antaneet periksi, vaan kantoivat pöytään lisää ilolientä.
Nummisen vaimon epäkiitolliseksi tehtäväksi jäi toimia kuskina ja tehdä muistiinpanoja illan kulusta.
1990-luvun alku oli keskiolutbaarien kulta-aikaa. Laman myötä työttömäksi jääneet sekä perustivat kuppiloita että kansoittivat niitä.
2000-lukua kohden baarikulttuuri alkoi hiipua. Suomi liittyi EU:hun ja väki alkoi matkustella. A-oikeudet yleistyivät ja viranomaisten suhtautuminen muuttui. Nyt kansa valittaa yhteiskunnan holhoamisesta.
Se, että yhteiskunta rajoittaa alkoholin käyttöä, ei ole Nummisen mielestä lainkaan huono asia. Tosin osa keinoista on hänen mielestään epäkelpoja. Esimerkiksi pienpanimojen oikeuksia myydä omia tuotteitaan ei pitäisi rajoittaa. On kansantaloudellisestikin parempi, että kansa juo ennemmin olutta kuin viinaa.
Nummisen mielestä aikanaan oli hyvä, ettei kansanbaareista saanut tiukkaa viinaa. Sen aiheuttama turmio on näkyvissä muun muassa Venäjällä, jossa viina korjaa satoa työikäisistä miehistä vielä isommalla viikatteella kuin Suomessa.
Maailmalla matkustellut Numminen antaa osittaisen synninpäästön suomalaisnuorille, joita usein syytetään humalahakuisesta juomisesta.
”Suomalaiset nuoret eivät ole sen humalahakuisempia kuin vaikkapa britit, ranskalaiset tai saksalaiset.”
Asian voi käydä todentamassa Etelä-Euroopan rantakohteissa, joissa juhlitaan rankasti ongelmaksi asti.
Sen sijaan aikuista, humalassa örveltävää miestä katsotaan muualla Euroopassa huomattavasti paheksuvammin kuin meillä.
Asian voisi kiteyttää niin, että meillä holhoaa valtio ja muualla juomista hillitsee kansalaisten sisäinen kontrolli.
Palataanpa vielä 80-luvulle, jolloin kapakoissa viihtyi enimmäkseen miesväki.
Numminen hyväksyi kirjaansa riittävän rähjäiset ja tunnelmalliset baarit. Kaustisen linja-autoaseman Grillibaari muodosti poikkeuksen. Se kelpasi mukaan, koska asiakkaat olivat valmiita ajamaan 60 kilometriä suuntaansa linja-autolla pistäytyäkseen huurteisella.
Miehet saapuivat kieltokunnista nauttimaan vapauden keitaasta. Paikalle tultiin heti aamusta ja takaisin linjuriin kömmittiin jo kahden aikaan iltapäivällä.
Keskikaljabaareissa monikaan ei iljennyt päihtyä liikaa, sillä niihin sai helposti tilapäisen porttikiellon, ja sekös vasta harmitti ja hävetti.
Numminen ei kuitenkaan myönnä saaneensa porttikieltoa saatikka joutuneensa putkaan.
Tälläkin kertaa hän kiittää haastattelusta, laittaa lakin päähän ja poistuu ravintolasta. Pöytään jää tuoppi, josta on vain maistettu olutta.
KATJA LAMMINEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
