Opiskelijaelämää tilanpidon jälkeen
Arto ja Marjo Ojakoski ovat viihtyneet maaseudulla koko ikänsä. Arton maanviljelijän ura on vaihtunut opiskeluun, mutta maatila pysyy pariskunnan kotina. Saara Olkkonen Kuva: Viestilehtien arkistoIKAALINEN (MT)
Maatilan pidosta voi luopua monella tavalla. Joku paiskii töitä, kunnes eläkkeelle on pakko jäädä. Toinen antaa hyvissä ajoin tilaa jatkajille. Maatilat, viljelijät ja tilanteet ovat erilaisia, eikä yleispätevää reseptiä luopumiseen ole. Kaikilta puurtaminen kuitenkin loppuu aikanaan.
Arto Ojakoski päätti luopua maanviljelystä, kun kaikki meni vielä hyvin ja virtaa riittäisi muuhunkin. Emolehmätilan isäntä Ikaalisista ryhtyi historian opiskelijaksi. Hän kävi toissa keväänä heti luopumistuelle päästyään yliopiston pääsykokeisiin valmentavan kurssin ja aloitti opiskelun Tampereella.
”Valmennuskurssin vetäjä totesi, että et taida olla ihan viime kevään ylioppilaita”, Ojakoski muistelee.
Kurssista oli apua, sillä Ojakoski sai opiskelupaikan ensi yrittämällä.
Tila, jolla Ojakoski asuu puolisonsa Marjon kanssa, on alunperin Marjon kotitila. Artonkin kotitilan pellot kuuluvat kokonaisuuteen. Marjo on aina käynyt tilan ulkopuolella töissä, ensin laboratoriohoitajana, nyt sairaanhoitajana, joksi hän valmistui muutama vuosi sitten.
Arto arvelee, että Marjon päätös palata opiskelijaksi ja vaihtaa työpaikkaa aikuisena oli hänelle kannustava esimerkki. Opiskelu on myös järkevä tapa käyttää aikaa eläkeläisenä.
”Lonkan vetäminen ei tuntuisi luontevalta, kun vaimokin käy töissä vielä vuosia.”
Muitakin syitä muutokseen oli. Emolehmien pito ei oikein enää lyönyt leiville.
”Alkoi näyttää siltä, että olisi pitänyt investoida. Asiantuntijalaskelmat osoittivat, että se ei kannattaisi investointituesta huolimatta.”
Ojakosket eivät halunneet myöskään sitoa poikaansa ja tämän perhettä investointien kautta eläinten pitoon. He luopuivat karjasta, ja poika jatkaa sivutoimisena viljanviljelijänä.
Se, että peltojen viljely jatkuu omassa suvussa, on Ojakoskille jossain määrin tärkeää.
”Meidän juuret ovat maatilalla, ja toivoisi, että se säilyy suvussa. Mutta ymmärrän kyllä, jos joku haluaa joskus luopua kokonaan. Yhteiskunnan kehitykselle ei mahda mitään”, Marjo miettii.
Useimmat Arto Ojakosken opiskelutovereista opiskelevat ensimmäistä kertaa. Ikämies on otettu hyvin vastaan. Muut tulevat tutuksi luennoilla ja ryhmätöiden kautta. Opiskelijaelämän iltariennot Ojakoski kuitenkin jättää väliin.
”Ne ovat nuorten juttuja.”
Ojakoski käy Tampereella noin kolmena päivänä viikossa.
”Maatalouden rytmi sopii hyvin opiskeluun. Kesäisin pystyn edelleen avustamaan tilan töissä.”
Vaikeinta on ollut yliopiston tietokonejärjestelmien opettelu ja ruotsin kieli. Ojakoski sai niistäkin otteen alkukankeuden jälkeen. Tälläkin hetkellä lukemistona on ruotsinkielistä kirjallisuutta.
Viljelijän eläke turvaa opiskelijan toimeentulon. Ojakoski siirtyi luopumistuelle heti, kun ikä salli, eli 56-vuotiaana.
Hän arvelee silti tekevänsä vielä töitäkin.
”Jos löytyisi jotakin kirjoittamista. Tunnen olevani kunnossa, voisin ihan hyvin tehdä työtä. Vaikka tilanpito loppuu, elämä ei siihen lopu. Koen tämän suurena mahdollisuutena ja rikkautena.”
HENRIK SCHÄFER
Jos ajattelee muutaman
sadan vuoden
aikajänteellä iso-
jakoa, torpparien
vapautusta, asutustoimintaa, EU-
jäsenyys on seuraava suuri muutos
tässä ketjussa.«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
