vierasyliö Luontoarvot huomioitavalakiuudistuksessa

Ympäristönsuojelulain kokonaisuudistus on käynnistynyt. Reilut kymmenen vuotta voimassa ollut ympäristönsuojelulaki vaatiikin kipeästi uudistamista. Miten muuten on mahdollista, että maassamme yksi tuotantolaitos on saanut pilata ympäristöään kymmenien kilometrien

säteellä aivan luvan kanssa.

Monien ympäristölupapäätösten heikkoutena on luontoarvojen huomiotta jättäminen. Taustalla on se, että luonnonsuojelulaki on nykyisellään aivan liian suppea, ja sen uudistukseen ympäristöministeriö aikookin lähteä valtakunnallisen biodiversiteettityön valmistuttua.

Rauhoitettujen lajien sekä luonnonsuojelualueiden

huomioiminen pitäisi jo nykyisellään toteutua, mutta uhanalaiset lajit ja luontotyypit ovat paljolti vailla lainsuojaa ympäristöluvista päätettäessä.

Tätä on vaikea ymmärtää, sillä jo perustuslain mukaan jokaisella on vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta. Luonnonsuojelulain uudistuksessa tulee uhattujen lajien

ja luontotyyppien saada

selkeämpi suoja.

Myös luontotiedon tulee olla vähintäänkin kaikkien virkamiesten saatavilla, jotta ei sen takia tehdä virheellisiä päätöksiä.

Ympäristönsuojelulain uudistuksen tulisi olla kokonaisvaltainen, ja lain pitäisi pystyä vastaamaan ympäristömme tilaan keskeisimmin vaikuttaviin kysymyksiin kuten

ilmastonmuutoksen torjuntaan, luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen ja vesistöjen kuormitukseen.

Ympäristönsuojelulain uudistus ei saa rajautua vain nykyisin luvitettuihin

toimintoihin, vaan lakiin tulee ennakkoluulottomasti sisällyttää merkittävimpiä ympäristön pilaantumista ja luonnonarvojen heikentymistä aiheuttavia toimintoja ja luoda säätely sellaiseksi, että pilaantumista voidaan mahdollisimman pitkälti ja kustannustehokkaasti torjua.

Nykyisellään ympäristönsuojelulaki ei juuri tarjoa keinoja puuttua maa- ja metsätalouden aiheuttamaan vesistöjen hajakuormitukseen, vaikka kansalaisten oikeuskäsitys laajasti sitä vaatiikin. Tätä edellyttää myös vesipuitedirektiivi, jonka

implementointi ontuu.

Ympäristönsuojelulain

toimeenpanon yksi keskeinen

ongelma on, että lupa

tunnutaan käytännössä aina myönnettävän. Lupaehtoja annetaan, mutta niitä noudatetaan vaihtelevasti. Aina ei ymmärretä määrätä riittävän yksityiskohtaisesti. Lupamääräysten noudattamatta jättäminen ei juuri johda mihinkään.

Huomautusten jälkeen tulee kehotuksia ja siihen se yleensä jääkin. Pakkokeinot, uhkasakko ja teettämisuhka, ovat aivan liian kustannustehottomia menetelmiä ja siksi vähäisessä käytössä. Ympäristörikoksista tehdään liian vähän tutkintapyyntöjä, syyttäjä jättää usein syyttämättä ja käsittelyajatkin on usein myös harmillisen pitkiä.

Ylipäätään ympäristölainsäädännön tulisi tarjota paljon nykyisempää ketterämmät keinot huolehtia ympäristön tilan säilymisestä hyvänä.

Ympäristönsuojelulainsäädännön toimivuus

heikkenee jälkivalvontaa lisäämällä, koska valvontaresurssit ovat hyvin rajalliset. Jälkivalvonta tulee olemaan paljolti riippuvaista kansalaisten aktiivisuudesta. Oikeus puhtaaseen ympäristöön tulee olla myös henkilöillä, jotka eivät sitä itse kykene valitusten kautta vaatimaan. Kansalaisten tulee olla tältä osin tasavertaisia.

Ympäristölainsäädännön uudistamisessa on nivottava muun muassa ympäristönsuojelulaki, maa-aineslaki ja laki ympäristövaikutusten arvioinnista.

Periaatteessa ympäristönsuojelu- ja maa-aineslain yhdistäminen tuntuu järkevältä, mutta olennaista on, että luontoarvojen huomioiminen sisällytetään uuteen lakiin. Nykyinen tulkinta siitä, että maa-aineslain mukainen lupa ei ole ympäristöluvan edellytys, on vähintäänkin kustannustehotonta viranomaisten ajankäyttöä. Jos maa-aineslupaa ei myönnetä, ympäristölupa on käytännössä lähes aina tarpeeton.

Miksi siis pyörittää kallista viranomaisprosessia aivan turhaan?

Laki ympäristövaikutusten arvioinnista on sekin esitetty yhdistettävän ympäristönsuojelulakiin. Nykyisellään turhan harvoin ja suurissa kohteissa esiin tulevan yvan

ja ympäristöluvan erilainen

luonne jää monille kansalaisille epäselväksi. Ihmiset saattavat olettaa, että yva-

tilaisuuksissa esitetyt kannanotot huomioidaan ympäristöluvassa, vaikka heidän pitäisi toistaa vaatimuksensa

ympäristölupaprosessissa.

Outoja ovat näkemykset, joiden mukaan yhteysviranomaisen edellyttämiä täydennyksiä yva:an ei tarvitsisi tehdä.

Keskeinen ongelma Suomen ympäristölainsäädännössä

on, että lakien ympäristömyönteinen henki ei toteudu lupaprosesseissa. Erinäisillä ohjeistuksilla on vesitetty laki toisensa jälkeen. Eipä ihme, että suuri osa ympäristöluvista, joista joku älyää valittaa, tulee Vaasan hallinto-oikeudesta uudelleen valmisteltavaksi tai päättyy valittajien näkemysten huomioimiseen.

Korkeimpaan hallinto-oikeuteen päätyvät asiat nekin usein johtavat luvittajien

huomiotta jättämien seikkojen huomioimiseen.

Keskeisin muutoksenhakua koskevasta tutkimuksesta (Similä ym. 2006) nouseva viesti on, että niin sanottujen turhien valitusten ongelma

on lähes olematon, ja lupajärjestelmän toimivuuden perspektiivistä energia tulee suunnata muuhun kuin

valitusmahdollisuuksien

heikentämiseen.

Viime vuosina paljon toivoa on laitettu ympäristöasioiden huomioimiseen maankäyttö-

ja rakennuslain kautta. MRL-pohjainen lainsäädäntö antaakin hyvän pohjan ympäristöasioiden huomioimiseen, jos kunnan suunnittelijoilla ja päättäjillä on tahtoa tähän.

Jos tahtoa ei löydy,

ympäristö- ja luontoarvojen huomioiminen supistuu kapea-alaiseksi erityislakeihin nojaavaksi laintulkinnaksi.

Jos elyn virkamiehet eivät älähdä, ei ehkä säilytetäkään paikallisesti arvokasta lehtokorpea tai liito-oravan

esiintymispaikkaa.

Toivoa siis sopii, että ympäristönsuojelulain kokonaisuudistus lähtee liikkeelle oikealla asenteella ja aikomuksella todella muuttaa lakia ympäristö- ja luontoarvot paremmin huomioivaksi. Nyt ei riitä, että sanamuotoja muutetaan, kuten vesilain kohdalla vähän tuntuu käyneen.

HELI JUTILA

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Hämeenlinnan ympäristöasiantuntija.

Nyt ei riitä,

että sanamuotoja muutetaan.

Avaa artikkelin PDF