HEVOSELÄMÄÄ Tammani laukkaa tuuleen
Matkaan tallille kovarytmisen työpäivän jälkeen. Itsehoitotallin asukit on otettava yöksi sisään ja ruokittava. Hevosten kunto on tarkistettava, ja samalla katsottava, että yöksi riittää vettä ja heiniä. Oma hevonen on tietenkin hoidettava ja liikutettava.
Hevosten ajatteleminen lämmittää sydäntä. Eltsu ja minä kuulumme yhteen. Meillä on sama syntymäpäiväkin.
Kaarran kivisillan yli ja käännyn tammien varjostamalle hiekkatielle. Aurinko paistaa maalaistallin pihaan ja nenään tulvii loppukesän tuoksu. Eltsu nostaa päätään tarhassa ja kääntää korvansa kohti.
Muistan kuinka kahdeksan vanhana aloitin ensimmäisen ponialkeiskurssini Tapiolan tallilla. Vatsanpohjaa kipristi jännityksestä. Nyt ei tarvitse jännittää, sillä tunnen Eltsun korvista kavioihin ja tiedän, että voin luottaa siihen. Haen riimun ja suuntaan tarhaan.
Tarhasta kuuluu pehmeä hörähdys. Eltsu keinahtelee vastaan tutuin askelin. Eltsu on samettiturpainen punaruunikko. Nelitoistavuotias ravurinsukuinen tamma, jonka ravurin ura jäi tasan yhteen lähtöön.
Raviuran jälkeen Eltsu varsotettiin ja se päätyi kiertolaiseksi. Minusta tuli Eltsun kahdeksas omistaja. Olen päättänyt vakaasti, että olen sen viimeinen ihminen.
Pujotan riimun ja tummat silmät katsovat minuun lempeästi. Eltsu painaa päänsä rintaani ja hieroo otsaansa minua vasten. Harjaan hevosen ja puen sille länkkärisuitset ja tuunatun rungottoman inkkarisatulan.
Nousen selkään ja suuntaamme vanhan ladon ohi metsä-tielle. Liikumme aina maastossa pitkin ohjin, lähes kaikki laukatkin. Hevonen saa venyttää kaulaansa ja olla rentona. Emme koskaan kyllästy kartanon maisemiin ja rikkaaseen luontoon.
Lähistöllä on ravitalli ja monta yksityistä tallia. Ratsukoita tulee vastaan melkein joka kerta. Kaikkia vastaantulijoita tervehditään.
Jos mukana on joku samalla tallilla hevosia pitävistä tytöistä, Lene, Riina tai Nanna, ratsastamme rinnakkain ja juttelemme henkeviä. Se on terapiaratsastusta parhaimmillaan! Lene on Eltsun ”kummitäti”. Hän auttoi minua löytämään Eltsun ja sille tallipaikan. Porukka on mainio ja yhteistyö toimii saumattomasti, vaikka olemme kaikki aivan erilaisia ihmisiä.
Hevosen selässä on aikaa omille ajatuksille. Tänään mietin, kuinka nämä kolme Eltsun kanssa vietettyä vuotta ovat opettaneet minulle paljon enemmän kuin ratsastuskoulussa vietetyt vuodet. Koulussa opin ratsastamaan, mutta hevosia olen alkanut ymmärtää vasta viime vuosina.
Eltsu on maastossa rauhallinen. Sitä eivät säikytä maastoautot tai tien yli loikkivat peurat. Kerran sekin tosin kohtasi voittajansa: pikkuruisen sinitiaisen joka varoittamatta räpäytti siipiään polun varren pensaassa. Eltsu otti sellaisen sivuloikan, että meinasin pudota selästä.
Pitkän lenkin jälkeen aurinko alkaa painua mailleen. Päätän oikaista takaisin peltotien kautta. Kilometrin pituinen tie kulkee viinimarjapeltojen välissä. Sitä kutsutaan laukkasuoraksi hyvän näkyvyyden ja pehmeän hiekan takia. Eltsu tietää heti, mitä on tulossa ja alkaa tihentää askelta. Päästän hevosen juoksuun. Se pärskähtää tyytyväisenä ja alamme kiitää pitkin suoraa.
Suoran päässä käännän Eltsun ympäri ja laukkaamme tienpätkän uudestaan toiseen suuntaan. Takaisin palatessa painaudun entistäkin matalammaksi kenttäistuntaan. Laskevaa aurinkoa vasten erotan vain oranssinpunaisena hohtavaa taivasta vasten piirtyvät Eltsun korvat ja sen tuulessa leiskuvan harjan.
Eltsu kiitää pitkin suoraa ja sen korvat painautuvat niskaan, kaviot takovat tannerta ja vauhti vaan kiintyy. Elämä maistuu juuri siltä kuin sen pitääkin. Vain minä ja hevoseni, hevoseni ja minä.
KAISA MÄKISARKA
Lohja
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
