Analyysi: Putin on hyppyyttänyt länttä mielin määrin ja paljastanut vastapuolen heikot kohdat – Hyökkäys Ukrainaan tärväisi nämä erävoitot
Moskovaan pontevasti soitelleet ja siellä ravanneet lännen ykkösketjulaiset ovat joutuneet myöntämään avuttomuutensa.
Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ja Saksan tuore liittokansleri Olaf Scholz hakivat yhteistä linjaa Ukrainan kriisin ratkaisemiseen Washingtonissa viime viikolla.Uhka Venäjän laajamittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan on todellinen. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että Venäjän presidentti Vladimir Putin aloittaa sodan Washingtonin julkistamien nuottien mukaan.
Voi olla, että USA:n myyrien paljastus sodan alkamisesta sotkee Putinin piirtämää tiekarttaa. Tai sitten ei. Se voi myös olla tuon tiekartan oleellinen osa, jolla Kremlin isäntä osoittaa pystyvänsä lietsomaan paniikkia.
Venäjän presidentillä on joka tapauksessa syytä olla tyytyväinen, kun katsotaan, mitä hän on yksipuolisella uhittelullaan tähän mennessä saanut aikaan.
Sotaa Euroopassa pelkäävä länsi on tehnyt jotakuinkin kaikki mahdolliset ja mahdottomat piruetit osoittaakseen Putinille, että kriisi halutaan ratkaista diplomatian keinoin.
Oleellista ei ole niinkään se, mitä Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat konkreettisesti ehdottaneet. Putinia hivelee se, että lännen johtajat yrittävät kilvan ja epätoivoisesti selvittää, mihin Moskova aseiden kalistelullaan pyrkii.
Venäjän painostuksesta tehtyjen tanssiaskelten lomassa niin USA, EU kuin EU:n jäsenmaatkin ovat paljastaneet heikkouksiaan ja hajanaisuuttaan.
Kun Venäjä aloitti turvatakuiden penäämisen USA:lta ja sen liittolaisilta, EU kompastui Venäjän virittämään ansaan ensimmäisenä.
Brysselissä ei ilmeisesti ymmärretty, että EU on Moskovan etupiirilinjausten vuoksi asianosainen tai asianomistaja. Sekä komissiossa että parlamentissa oltiin hiljaa. Tätä presidentti Sauli Niinistö on useaan otteeseen julkisesti harmitellut.
Komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin puheet Suomelle osoitettavasta Lissabonin sopimuksen artikloihin perustuvasta ”solidaarisuudesta” kriisin iskiessä, ovat vain alleviivanneet tätä ymmärtämättömyyttä.
Juuri tällaista vastakkaisen leirin sotkua ja hajaannusta Putin rakastaa.
Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin kirje Etyj-maille oli seuraava loukku, jota keskeiset EU-maat eivät osanneet väistää.
Kylmän sodan muisteluiden vereslihalle raapimassa Suomessa vajottiin pohtimaan, onko kyseessä samanlainen "nootti”, joita edesmenneellä Neuvostoliitolla oli tapana lähetellä.
Putinia Lavrovin kirjelmöinti ei ilmeisesti liiemmin kiinnostanut. ”Liekö edes lukenut itse kirjettä saati siihen lähetettyä yhteistä vastausta”, kokenut saksalaisdiplomaatti kuittaa.
Tätä taustaa vastaan EU-maiden, myös Suomen, uhkuminen ja puhkuminen yhteisen vastauksen kanssa, oli lopulta ennen muuta kiusallista.
Putinin kannalta oleellista on kaikki se EU:n ja sen jäsenmaiden suunnalta tuleva älämölö, joka paljastaa, miten rivit hajoavat heti, kun päästään vaikeiden kysymysten äärelle.
Tätä elämöintiä on kuultu myös Suomessa.
Sinänsä erilaisissa näkemyksissä ei ole mitään pahaa eikä varsinkaan mitään tuomittavaa. Ne kuuluvat demokratiaan. Valitettavasti Putinin kaltaisen autokraatin kannalta ne ovat heikkous, jota on helppo hyödyntää.
Erityisesti EU:n mahtimaiden Ranskan ja Saksan sisäisistä kiemuroista Putin on osannut ottaa kaiken irti.
Presidentinvaaleihin valmistautuva Ranskan presidentti Emmanuel Macron haluaa olla suuri visionääri, suuri ongelmien ratkaisija ja yleensä ylipäätään suuri.
Putin kuunteli Macronia ja luetteli tälle omaa liturgiaansa Moskovassa lähes kuusi tuntia. Käteen jäi sekava nippu Macronin lausuntoja Venäjän myönnytyksistä ja Ukrainan kriisin ratkaisumalleista. Niitä kiistettiin ja tulkittiin päiväkaupalla ilman kristallinkirkasta lopputulosta.
Vasta reilut kaksi kuukautta hallinneelle Saksan liittokansleri Olaf Scholzille Venäjän suhmuroima sodan uhka on ollut karu pudotus altaan syvään päähään.
Saksan johtajan on konfliktin kärjistyessä pakko katsoa energiaa ja erityisesti kaasua pikemminkin Putinin kiristys- ja pakotekeinona Saksaa ja monia muita EU-maita vastaan.
Ei siis toisinpäin. Ei, koska iso osa Euroopasta on Saksan johdolla toivottaman riippuvainen nimenomaan Venäjän kaasusta.
Jos Washingtonin julkistamiin tiedustelutietoihin on uskominen, Olaf Scholz on viimeinen lännen johtaja, joka käy Kremlissä ennen kuin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kiovan lähetystöjen paniikinomainen tyhjentäminen viittaa siihen, että varoitus otetaan todesta.
Se ei silti vielä tarkoita, että hyökkäys alkaa.
Kun katsoo karttoja siitä, miten Putin on keskittänyt joukkoja ja sotakalustoa Ukrainan rajoille, voi hyvällä syyllä puhua piirityksestä. Se on tuottanut tulosta.
USA:n ja Naton on pakko kuunnella Kremlin isäntää ja yrittää selvittää mihin hän ja hänen väkivaltakoneistonsa pyrkii. Uhittelu on myös osoittanut, että USA:lla ja sen liittolaisilla on suuria vaikeuksia pitää rivit yhtenäisinä.
Hyökkäyksen toteuttamisesta ei tässä tilanteessa olisi Moskovalle vastaavaa hyötyä. Se päinvastoin saattaisi hitsata Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia entistä enemmän yhteen.
USA:lle ja presidentti Joe Bidenille yksi kirvelevimmistä takaiskuista on se, että suurvaltatriangelin autoritäärinen kaksikko näyttäisi ainakin henkisesti olevan nyt niskan päällä.
Pekingin olympialaisten aattona Venäjän ja Kiinan johtajat Vladimir Putin ja Xi Jinping ilmoittivat vastustavansa yhdessä Naton laajenemista.
USA:n ja useiden länsimaiden poliittinen olympiaboikotti tuntui sen rinnalla yhtä tehokkaalta kuin ukrainalaisten reserviläisten puupyssyt Venäjän hyökkäysuhan vuoksi järjestetyissä sotaharjoituksissa.
Lue myös
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
