vierasyliö Kilpailukykyä ei paranneta elvytyksellä
Suomen taloudella menee huonosti, kokonaistuotanto supistuu ja työttömyys kasvaa. Mitään käännettä ei ole näkyvissä lähitulevaisuudessa. Tuotannon lama jatkuu ainakin vuoteen 2015.
Toki lama koettelee muitakin maita, mutta tieto siitä ei paljon lohduta varsinkaan, kun nähdään, että monet lähinaapurimme selviävät kohtuullisen hyvin. Tämä koskee erityisesti Saksaa, euroalueen talouden veturia.
On mielenkiintoista verrata Suomen ja Saksan talouksien kehitystä Emu-ajanjaksona. Muutama luku paljastaa, mistä Suomen talouden ongelmat kumpuavat.
Jos tarkastellaan ajanjaksoa 1998–2013, voidaan päätellä, että reaalinen valuuttakurssi vahvistui tänä aikana Suomessa 8,6 prosenttia (Saksassa heikkeni 13,2), palkkojen tulo-osuus kasvoi Suomessa 10,1 prosenttiyksikköä (Saksassa supistui 6,5), vaihtosuhde heikkeni Suomessa 20,3 prosenttia (Saksassa 6,2), palkat nousivat Suomessa 50,3 prosenttia (Saksassa 32,6) ja Suomen viennin arvo kasvoi 46,4 prosenttia (Saksan vienti kasvoi 130,6).
Kaikki tämä on ilmaistavissa yhdellä lauseella: Suomi on selvästi hävinnyt Saksalle kilpailukyvyssä.
Suomen kaltaisen pienen avotalouden kannalta kilpailukyvyn menetys on kohtalokasta. Sitä ei voi kompensoida millään kotimaisen kysynnän elvytystoimella. Yhdysvaltojen tai ehkä jopa Saksan on mahdollista elvyttää talouttaan finanssipoliittisin toimin, mutta ei Suomen.
Elvyttäminen Suomessa merkitsisi vain heikon kilpailukyvyn pysymistä entisellään, mahdollisesti jopa sen heikkenemistä.
Edellä esitettyä taustaa vasten elvytyspuheet tuntuvat kovin epäonnistuneilta. Syynä ei ole pelkästään ristiriita sisäisen devalvaation tarpeen kanssa, vaan myös julkisen talouden kestävyysvaje.
Valtion talouden alijäämä on kuluvana vuonna yli seitsemän miljardia, ja kuntienkin talous on huonolla tolalla.
Julkisten menojen kasvattaminen nykytilanteessa on ilmeisen väärä ratkaisu, koska se ei korjaa työllisyyttä kuin tilapäisesti. Toisaalta koko kansantalouden kannalta julkinen sektori edustaa suurinta rakenteellista ongelmaamme: julkiset menot ovat Suomessa aivan huippuluokkaa (menot suhteessa bkt:hen ovat 55 prosenttia, Saksassa 10 prosenttiyksikköä vähemmän).
Ei Suomen kansantalous kykene rahoittamaan näin suurta julkista sektoria, se on aivan selvä.
Liian suuri julkinen sektori merkitsee väistämättä sitä, että verot ovat liian korkeat. Vaikka veroille kuinka yritettäisiin löytää uusia kohteita, mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että verot siirtyvät viime kädessä kustannuksiin. Eli liian suuri julkinen sektori merkitsee liian korkeita kustannuksia ja hintoja.
Korkeat hinnat vaikuttavat tietenkin palkkavaatimuksiin, mutta toki ammattiyhdistysliike on tehnyt voitavansa palkkojen nostamiseksi yli inflaation. Emu-ajanjaksolle on ollut kaiken lisäksi tyypillistä se omituisuus, että palkat ovat nousseet selvästi enemmän julkisella sektorilla (etenkin valtiolla) kuin yksityisellä sektorilla.
Mitä logiikkaa on siinä, että aloilla, joilla ei ole käytännöllisesti katsoen mitään irtisanomisuhkaa, nostetaan palkkoja prosentin vuodessa enemmän kuin aloilla, joilla työttömyysriski on jokapäiväistä?
On hieman vaikea ymmärtää sitä, että ongelmamme voitaisiin jotenkin ratkaista uudella tupokierroksella. Tuskinpa meillä olisi nykyisen kaltaista kilpailukykyongelmaa ilman ”onnistuneita” tuporatkaisuja. Ainakin viimeisin ”Pukkisen-Lylyn” sopimus vuodelta 2011 oli varsinaista rotanmyrkkyä kilpailukyvylle.
Nykytilanteessa työmarkkinoilla ei ole mitään jaettavaa. Mistä siellä voidaan neuvotella? Pahinta olisi kompensoida nollalinja joillain työmarkkinoiden jäykistämistoimilla.
Hallituksen talouspoliittinen linja on ollut alusta alkaen vaikeasti hahmotettavaa, mikä hallituksen koostumuksen tuntien ei ole varsinainen yllätys. Ainoa selkeältä kuulostava linjaus on ollut niin sanottu 50/50-periaate julkisen talouden tasapainottamisessa.
Ongelma on kuitenkin siinä, että käytännössä linja on ollut enemmänkin 100/0-linja siinä mielessä, että välitön saneeraus on painottunut vain verojen korottamiseen. Sen sijaan julkisen talouden leikkaukset ovat siirtyneet jonnekin tulevaisuuteen. Kaikella tällä hallitus on vain heikentänyt entisestään kilpailukykyä.
Kuitenkin käytännöllisesti katsoen kaikki tutkimukset sanovat, että julkisen talouden saneeraus tulee kokonaistuotannon menetyksiä ajatellen paljon ”halvemmaksi”, jos se tapahtuu menoja leikkaamalla veronkorotusten sijaan.
Tämä viisaus pätee varmasti Suomen osalta, onhan valuuttakurssi kiinteä. Menojen leikkaukset lievittäisivät kustannuspaineita ja loisivat siten pohjaa kilpailukyvyn parantamiselle ja pysyvälle talouskasvulle.
Miksi sitten leikkaukset ovat ylipääsemätön ongelma?
Kai se on enemmänkin ”uskon kysymys”. Suomessa on syvään juurtunut lapsenusko siihen, että ilman valtiota ja ay-liikettä ei olisi työpaikkoja, ja palkat olisivat nollassa.
Köyhyyden kuvitellaan johtuvan liian pienistä tulonsiirroista ja huonosti toimivien markkinoiden olevan eduksi koko kansataloudelle.
Jos näillä viisauksilla jatketaan, lamalle ei taida loppua tulla.
MATTI VIREN
Kirjoittaja on taloustieteen
professori Turun yliopistossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
