Entä jos euro romahtaa?
UUTISTAUSTA
Euroa luotaessa noustiin perä edellä puuhun ja nyt tullaan nokka edellä alas. Näin vastasi entinen pääministeri Esko Aho, kun hiljan kysyin häneltä, mikä eurossa meni pieleen.
Hän olisi voinut lisätä: Minä sanoin niin heti alussa, minähän varoitin, minä olin alusta alkaen oikeassa. Mutta niin hän ei sanonut.
Kansanomaisen sananparren ilmaisee taloustieteilijä, Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen näin: Yhteinen valuutta-alue ei voi olla ensimmäinen, vaan sen tulisi olla viimeinen taloudellisen integraation aste. Ensin tulisi siis kansantalouksien rakenteiltaan ja suorituskyvyltään lähentyä toisiaan, vasta sitten voidaan yhteinen valuutta ottaa käyttöön – toisin päin ei konvergenssi toimi.
Suomessa on alkanut julkinen kilpalaulanta siitä, kuka uskaltaa lujimpaan huutaa, että euro on tuhoon tuomittu. Mitään hyötyä kilpalaulannasta ei ole muille kuin niille, jotka toivovat näin voivansa kartuttaa äänisaalistaan ensi syksyn kunnallisvaaleissa.
Monesta puheenvuorosta jää epäselväksi, onko tuhon manaaminen ennustamista vaiko toiveajattelua. Siksi sanon heti, että itse uskon euron olleen Suomelle suureksi hyödyksi, toivon sen säilyvän, mutta pidän silti myös romahdusta mahdollisena. Me suomalaiset emme ole romahdusta aiheuttaneet, mutta emme myöskään voi sitä estää.
Talousteorian näkökulmasta euro on aina ollut mahdoton hanke. Tähän päädytään, kun verrataan amerikkalaisen talousnobelistin Robert Mundellin vuonna 1961 julkaisemaa optimaalisen valuutta-alueen teoriaa EU:n Maastrichtin huippukokouksen päätöksiin.
Mundellin mukaan, jotta maaryhmä hyötyisi yhteisen valuutan käyttöönotosta, kolmen ehdon pitää toteutua. Maastrichtissa ehtoja asetettiin viisi, mutta ne olivat erilaisia ehtoja kuin ne, joihin Mundell oli päätynyt.
Kun euro alkuvuosina näytti menestyvän hyvin ja pyyhälsi nopeasti arvossa dollarin ohi, erityisesti amerikkalaiset olivat ymmällään: Se näyttää kyllä toimivan käytännössä, mutta eihän se mitenkään voi toimia teoriassa, he äimistelivät. Meitä eurooppalaisia hämmästely huvitti kovasti.
Tästä ei pidä vetää sitä johtopäätöstä, että Mundell olisi jotenkin ollut euron suhteen kaukonäköisempi kuin muut. Mundell ei teoriaa luodessaan ottanut valtioiden harjoittamaa talouspolitiikkaa mitenkään huomioon. Näin hän ei myöskään osannut varoittaa, ettei mikään teoria suojaa valtiota tai maaryhmää holtittoman julkisen taloudenpidon tuhoisilta seurauksilta. Siitä euron kriisissä kuitenkin pohjimmiltaan on kysymys.
Jälkiviisauden valossa euroalueen alkuaikojen kiistatonta menestystä ei ole vaikea selittää. Aasiasta tulvi Euroopan avoimille markkinoille jatkuvasti halvempia tuotteita, tämä piti hinnat ja inflaation kurissa, minkä Euroopan keskuspankki virheellisesti tulkitsi oman rahapolitiikkansa ansioksi.
Eräät EU:n eteläiset jäsenmaat käyttivät tilannetta hyväksi, lainasivat rahaa alhaisella korolla ja velkaantuivat holtittomasti. Koko tämän ajan Euroopan keskuspankkia syytettiin kireästä rahapolitiikasta ja sen silloista pääjohtajaa haukuttiin ”inflaatiohaukaksi”. Velkaongelma paljastui, kun Lehman Brothers vuonna 2008 teki konkurssin ja maailmanlaajuinen pankki- ja finanssikriisi iski.
Suomi on hyötynyt eurosta, alhaisista koroista, valuutanvaihtokulujen katoamisesta ja avoimista sisämarkkinoista alusta alkaen. Siihen nähden, mitä Suomi EU:lle jäsenmaksuna maksaa, hyöty on ollut moninkertainen. Lasku kasvaa nopeasti, jos romahdus tulee, mutta silti jäämme voitolle ja selviämme kyllä.
Silti olemme vakavan paikan edessä. Jos romahdus tulee, se ei meitä säästä, olimme siihen syyllisiä tai emme. Tarvitaan perusteellista keskustelua ja uusia ratkaisuja: Millaisessa EU:ssa haluamme jatkossa olla mukana ja mitä olemme valmiit siitä maksamaan. Sen sijaan me emme tarvitse ylimmän valtionjohdon keskinäistä nokittelua, emmekä ketään niistä, jotka nyt kohottavat itsensä muiden yläpuolelle kuin Raamatun fariseukset.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
