VIERASKOLUMNI Paikallinen Suomi
Suomesta rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä hyvinvointivaltio. Se perustui kansallisen eheyttämisen politiikkaan ja hajautettuihin ratkaisuihin. Hyvinvointivaltion muutos alkoi 1990-luvulla, sillä informaatio- ja kommunikaatioteknologian kirittämä Suomi arvioitiin liian jähmeäksi. Alkoi kilpailuvaltion aika. Talousehtoisuus vahvistui ja alettiin uskoa keskittäviin ratkaisuihin. Kilpailuvaltiossa kuitenkin säilyi hajauttamisen idea: maakuntakeskusten kautta tulkittiin välittyvän kehitystä, joka pirskahtelee myös maaseudulle. Maaseudun huomioon ottaminen alkoi kuitenkin kilpailuvaltion päätöksenteossa hiipua.
Kilpailuvaltion hajakeskittävä idea ilmeni vielä 1990-luvulla esimerkiksi ammattikorkeakoulujen perustamisena niihin maakuntakeskuksiin, joissa ei ollut omaa yliopistoa. Viime vuosina tilanne on jälleen muuttunut ja kilpailuvaltion hajakeskittäminen on alettu nähdä aikansa eläneenä. On alkamassa metropolivaltiopolitiikan aika.
Talouden ja politiikan eliitti sekä heitä myötäsukaisesti silittävät tutkijat tavoittelevat noin viiteen vahvaan keskukseen perustuvaa Suomea. Tämän saavuttamiseksi on yhteiskunnan rakenteiden trimmaamisen tehostuttava. Metropolivaltio suosii absoluuttisen keskittämisen ideaa. Uskotaan harvoihin innovaatiokeskittymiin ja suuruuden logiikan vaihtoehdottomuuteen. Maaseutua ei tässä asetelmassa tunnisteta. Hallinnossa tavoitellaan yhä suurempia ja tehokkaampia yksiköitä.
Tärkeä etappi metropolivaltiokehityksessä on käynnissä oleva kuntauudistus. Muutama viikko siten julkisuuteen valahtanut alustava kuntakartta on etiäinen tulevasta. Tavoitteena on korkeintaan sadan kunnan Suomi, joka kiertyy muutamien valovoimaisiksi päätettyjen innovaatiokeskittymien ympärille. Suurkunnat ovat metropolivaltion synnyttämisen välineitä. Seuraava vaihe on maakuntahallinnon tarpeettomaksi toteaminen.
Innovaatiokeskittymien ulkopuolisten alueiden asukkaiden siirtymäajan kohtalosta ei ole keskusteltu. Epämääräinen puhunta paikallisidentiteetin ja lähivaikuttamisen tärkeydestä ei ole uskottavaa, jos ainoat vaikuttamisen välineet ovat lausuntojen antaminen palvelujen lakkauttamisesta, kun päätös on jo tehty, internetin palautejärjestelmiin vastaaminen ja keskustelu kunnan Facebook-sivulla. Jotkut aluetutkijat ovat sentään rehellisiä: metropolivaltion laita-alueille ja kuihtuville keskuksille olisi tarjottava tyylikkään taantumisen strategioita. Kuinka haluttu on aikanaan ministerintehtävä, jonka pääsisältönä on ydin- ja harvaan asutun maaseudun sekä maaseutukaupunkien saattohoito ?
Jo riittää hallinnon ja suuruuden logiikan ehdoilla tapahtuva ”kehittäminen”. Jo riittää kansalaisten maantieteen huomiotta jättäminen. Paikallisyhteisöjen Suomen on on osattava järjestäytyä uuden vuosituhannen kansanliikkeeksi. Kylätoiminta ei pysty yksin puolustamaan kyliä. Kotiseutuliitto ei yksin kykene paikallisuuden tärkeyttä vallan kammareihin välittämään. Erillisinä kansalaisjärjestöt eivät yllä pysäyttämään metropolivaltion absoluuttisen keskittämisen politiikkaa.
Tarvitaan paikkaperustaista politiikkaa. Puolueet eivät enää pidä paikallisuutta tärkeänä. Kunnanjohtajien käynnistämä kuntakapina ei ole uskottava. Tarvitaan uusi kansanliike: Paikallinen Suomi. Suomen Kylätoiminnan, Suomen Nuorisoseurojen liiton , Suomen Kotiseutuliiton, Suomen Setlementtiliiton, Suomen Omakotiliiton, seurakuntien ja muiden paikallisyhteisöissä toimivien kansalaisjärjestöjen on yhdessä perustettava Paikallinen Suomi. Siitä voi kehittyä todellinen vastavoima metropolivaltiopolitiikalle.
Paikkaperustaisen politiikan kannattajat, liittykää yhteen ja perustakaa Paikallinen Suomi. Vielä on mahdollista yhdessä rakentaa avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
