Paloa ja valoa
Jyrkästä rinteestä pitäisi kaataa kuuset, jotta perinteiset paahdekasvit pääsisivät lisääntymään, toteavat suojelubiologi Maaret Väänänen (vas.) ja luonnonhoidonasiantuntija Kaisa Lindell. Lari Lievonen Kuva: Viestilehtien arkistoLIPERI (MT)
Kuivuuteen, auringon paahteeseen ja niukkaravinteiseen maaperään sopeutuneet kasvit, kuten kangasajuruoho, idänkeulakärki, kissankäpälä, sarjatalvikki, kalliokielo, hietaorvokki, mahdollistavat monen harvinaistuvan hyönteisen elämän.
”Esimerkiksi muurahaissinisiivelle kangasajuruoho on avainlaji”, kertoo suojelubiologi Maaret Väänänen Metsähallituksen luontopalveluista.
Hän on innoissaan uudesta Life-hankkeesta, jossa paahdealueet erityiskasveineen saavat tarvitsemaansa hoitoa Natura-alueilla.
”Harvoin maanomistajien ja muiden toimijoiden verkostoituminen on ollut näin mutkatonta”, hän ylistää alkumetreillä olevaa urakkaansa.
Kautta Suomen käynnistellään yli neljän miljoonan euron luonnonhoito- ja ennallistamistoimia. Lisäsuojelua ei tarvita, ja budjetistakin puolet saadaan EU:lta.
”Näyttää, että kaikki osapuolet jakavat aidosti samat tavoitteet. Eri osaamisalueet vaikkapa ennallistamispoltoissa saadaan käyttöön”, Väänänen maalailee.
Myös Suomen metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija Kaisa Lindell sanoo, että asennemuutosta on tapahtunut paljon sitten Natura-ohjelman perustamisvuosien.
Entistä myönteisempi asenne luonnonsuojelutoimia kohtaan koskee Lindellin mukaan kaiken ikäisiä metsänomistajia.
Yksi suojelualueistaan iloitseva metsänomistaja on juankoskelainen Heikki Rissanen.
”Ihan itse otin yhteyttä elykeskukseen ja kysyin Metso-suojeluvaihtoehtoa entiselle kaskialueelle. Meille suojelu osoittautui tosi hyväksi vaihtoehdoksi: ei tarvinnut ryhtyä uudistamaan metsää eikä istuttamaan taimia. Saimme kertakorvauksen ja varmuuden siitä, että lapsuuden maisema säilyy”, 67-vuotias Rissanen kertoo.
Sukulaisten kanssa suojeluun annettu perinnemetsä on myös muodostunut rakkaaksi vierailukohteeksi. Sinne mennään telttailemaan ja kuuntelemaan luonnon ääniä.
”Myönteiseen asenteeseen vaikuttaa kyllä vapaaehtoisuus. Kaikenlainen sanelu saa suomalaisen asettumaan vastahankaan”, Rissanen arvelee.
Pohjois-Karjalan metsiä 30 vuotta kolunnut Kaisa Lindell löysi Liperin Viinijärvellä kohoavan Iso-Juurikka–Leveävaaran harjurinteen yli kymmenen vuotta sitten.
”Jo silloin kirjasin, että lajisto on edustava ja että taimikonhoito pitäisi toteuttaa normaalia aiemmin, ryhmittäisyyttä, mäntyjä ja lehtipuustoa suosien”, Lindell tutkailee muistiinpanojaan.
Jyrkässä, tosin metsittyneessä, rinteessä voi edelleen erottaa muun muassa kissankäpälän, kielon, ahomansikan, orvokin, sormisaran ja metsäruusun.
”Paahdealueiden hoitoa on vaikeata suunnitella eikä alueita ole helppoa tyypitellä. Varsinkin paahdeympäristöjen kuivissa lehdoissa on piirteitä sekä karuista että rehevistä kasvillisuustyypeistä. Kuuset pitäisi poistaa vähitellen, ettei alue äkkinäisesti pääse heinittymään”, Väänänen pohtii kulkiessamme raivaustähteissä kompastellen.
Metsäasiantuntijat suunnittelevat, miten jyrkkä, etelään antava rinne kannattaa avata: ei aukoksi, mutta normaalia harvemmaksi kyllä – ja vähitellen.
Seuraava maakaistale on mäntyvaltaisempaa, mutta huonona puolena siinä on maaperää kauttaaltaan peittävä sammal. Maapohjaa pitäisi harvennustöiden yhteydessä rikkoa, jotta paahdelajit pääsisivät lisääntymään.
”Ennallistamispoltot ovat kalliita toteuttaa. Niitä ei täällä tehdä. Metsähallituksen väki voi vapaammin valita toimenpiteitä, koska toimii valtion mailla. Minä puolestani kuulostelen, mitä metsänomistajat toivovat. Hankkeessa he saavat metsähoidolliset työt ilmaiseksi ja mahdolliset puun myyntitulot itselleen”, Lindell kertoo.
Puolentoista kilometrin pituinen harju avattuna soveltuisi esimerkiksi hyvin virkistyskäyttöön, mikä nykyisellään on Iso-Juurikka–Leveävaaran alueella vielä vähäistä.
”Paahdealueilla liikkuminen ei ole haitaksi, päinvastoin maapohjan kuluminen on hyväksi.”
Life-hankkeen yhtenä tavoitteena on ympäristökasvatus ja paahdealueiden tekeminen tunnetuksi.
Kaakkois-Suomesta Hämeeseen ulottuvalla Salpausselän harjualueella ja eteläisellä rannikolla paahdeympäristöjä on eniten.
Vastaavasti Pohjois-Karjalassa harjuja on melko vähän, eikä niitä juuri tunneta.
LIISA YLI-KETOLA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
