HEVOSELÄMÄÄ Paimentytön sunnuntai
Ension ja Annan talo valmistui elonkorjuun aikaan, ja he muuttivat tien toiselle puolen. Olin yhdeksän vanha, enkä muista tuosta ajasta paljon muuta kuin hevoset. Raiku oli nimensä mukaisesti nuori ja raisu, Liinu taas oli oikea unelmahevonen. Se oli hyvin vaalea ja sen silmät olivat erityisen kauniit ja lempeäkatseiset.
Ension hevoshaka sijaitsi aivan meidän lammashakamme vieressä. Minulla oli tapana päivän mittaan kerätä leivänpaloja taskun pohjalle. Illalla sitten hiivin hevoshaan aidan vierelle hevosia syöttämään.
Liinu oppi pian odottamaan tuloani ja juoksi hirnahtaen vastaan. Sen huulet kutittivat kämmenpohjaa sen hamutessa leivänpaloja suuhunsa.
Ension kyntöä istuin katselemassa pellonpientareella. Hän kulki kädet auran sarvilla ja suitset kaulalla.
Kerran hän pyysi minua kokeilemaan. Hän neuvoi pitelemään suitsia höllästi. Hevoset kuulemma osasivat kulkea suoraan. Tein työtä tarkkana ja hartaan hiljaisuuden vallitessa. Viilloksesta tulikin ihmeen suoraa.
Kun ensimmäinen pelto saatiin kynnökselle, kehui Ensio minua kunnon hevosmieheksi. Noiden sanojen jälkeen olisin voinut jatkaa työtä miten pitkään tahansa.
Kevään kylvötöiden aikaan satuin paikalle, kun Ensio oli lopettelemassa viimeistä kylvösarkaa. Liinu seisoi jo jyrä perässään odottamassa vuoroaan. Ensio pyysi kokeilemaan. Tein muutaman kierroksen Ension katsellessa. Lopetettuani hän sanoi, että jos minulla ei olisi koulua, voisin samoin tein jyrätä koko vainion.
Juoksin kysymään asiaa äidiltä ja hän antoi kuin antoikin luvan olla pois koulusta. Opettajakin lupasi, kun vannoin kyllä saavani muut myöhemmin kiinni.
Niin minä sitten istuin kaksi aurinkoista päivää jyrän päällä Liinun kaverina mullan pöllytessä ja västäräkkien lennellessä kylvöksellä. Olimme jo niin tottuneet toisiimme, että hevonen luotti minuun ja totteli pientäkin suitsien liikettä.
Syksymmällä olin paimentamassa lehmiä sukulaisten kytövainiolla, kun Ensio tuli kysymään, haluaisinko joskus ottaa Liinun mukaani paimeneen syömään äpärettä. Poskeni karahtivat mielihyvästä punaiseksi, ja sovimme, että veisin Liinun seuraavana sunnuntaina.
Kouluviikko tuntui pitkältä, eivätkä ajatukseni tahtoneet pysyä opetettavassa asiassa. Vihdoin odotettu sunnuntaiaamu koitti. Hain Liinun sillä aikaa kun äiti laski lehmät navetasta.
Olin päättänyt, että lammashaan puiden katveeseen päästyäni koetan nousta hevosen selkään. Lammasaidasta sain sopivan astinlaudan, josta pääsin ponnistamaan. En ollut kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Tunsin olevani itse Mannerheim katsellessani maailmaa yläilmoista.
Vainiolle päästyämme alkoi Liinu heti hamuta tuoretta äpärettä. Minua säälitti, kun sen piti siirrellä kuolaimia suussaan pystyäkseen pureskelemaan ruohoa. Riimua en ollut tajunnut ottaa mukaan.
Hetken katseltuani päätin päästää hevosen vapaaksi. Pysyttelin vierellä sen syödessä, ja kaikki sujui hyvin, kunnes se yhtäkkiä kohotti päänsä kuulostelemaan, sitten se hirnahti ja lähti laukkaamaan kohti tietä.
Lähdin koukkaamaan korjatun kauravainion poikki hevosen edelle. Pingoin minkä jaloistani pääsin, ja tulin tien reunaan ennen hevosta. Siitä loikkasin tielle ja levitin käteni.
Liinu pysähtyi eteeni ja laski kuuliaisena päänsä. Tartuin sitä otsatukasta ja lähdin taluttamaan takaisin vainiolle. Niityllä sidoin suitsen hevosen kaulan ympäri ja pitelin päitsistä kiinni.
Vasta illalla vuoteessa uskalsin ajatella, mikä häpeä se olisi ollut, jos Liinu olisi kesken päivän tullut yksin kotiin. Ensio ei varmasti olisi enää koskaan luottanut minuun.
EILA KUJALA
Pori
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
