"Kun sanoo olevansa sekä metsästäjä että luonnonsuojelija, saa monet luonnonsuojelijat ärsyyntymään"

Erämies ja -kirjoittaja U. Pekka Kinnunen on käynyt aikanaan keväisin karhunhiihdossa Itä-Lapin kairoissa. Nyt jo kiellettyä pyyntimuotoa kuvaillaan muun muassa arvostetuksi kovakuntoisten ja osaavien metsästäjien pyynniksi. Kuva: Lari Lievonen

Muutaman lupapäivän mittainen kanalinnustusreissu valtion maille Itä-Lappiin on irtiotto arjesta. Se on vapaa-aikaa, eikä saalis ole elämisen ehto.

Ilomantsilainen erämies, eräkirjoittaja ja luontokuvaaja U. Pekka Kinnunen on syntynyt 1930-luvun alussa. Hänellekään saalis ei ole ollut elämisen ehto, sillä pitkään hän hankki leivän perheen pöytään opettajana.

Mutta rakovalkeilla ja eräkämpissä hän on viettänyt lukemattomia öitä. Kun koulu vuosikymmeniä sitten toukokuun lopulla päättyi, Kinnunen suuntasi Itä-Lapin kairoihin Sallan ja Savukosken maisemiin karhunhiihtoon.

”Siinä hiihdellessä vierähti helposti parikin viikkoa. Eikä tarvinnut muista kulkijoista häiriintyä.”

Karhujakin on Kinnunen kaatanut, mutta Itä-Lappiin hän ei enää palannut sen jälkeen, kun metsäautotiet ilmestyivät eräkämppien pihoille.

Ampumakilpailuissa ansioitunut metsästäjä ei ole katsellut eläimiä vain avo- tai kiikaritähtäimen läpi. Vuonna 1990 hän aloitti luontokuvauksen ja vuonna 1995 alkoi syntyä myös videoita.

Parhaimmillaan hän vietti yhden vuoden aikana 600 tuntia kuvauskojussa. Suurpetovideoita ovat käyneet katsomassa muun muassa monet tutkijat.

”Jouduin jäämään sairaseläkkeelle ja elin vuosia kesät talvet ilman sähköä sekä kaivoa Ilomantsin Käenkoskella. Siellä kirjoitin ensin kaasulyhdyn ja myöhemmin nestekaasun valossa erilaisiin eräalan julkaisuihin.”

Kinnunen myös avusti Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen Ahvenjärven tutkimusaseman tutkijoita. Milloin piti ampua vesilintuja, milloin kerätä satoja susien ulostenäytteitä.

Hän kuvailee olevansa sekä metsästäjä että luonnonsuojelija. "Se kuvailu on saanut monet luonnonsuojelijat ärsyyntymään."

Kinnunen on innokkaan pystykorvametsästäjän poika. Hän on ikänsä metsästänyt paljon, mutta karhunpyynti on aina sykähdyttänyt eniten.

Nykyinen karhunmetsästys ei kairoja kiertänyttä miestä innosta. Ennen karhunjälkien löytyminen oli ison työn takana. Nyt karhukanta on niin vahva, että esimerkiksi Ilomantsissa lupakarhut on metsästetty muutamassa päivässä.

Huolimatta erilaisista yhteydenpitovälineistä koiran ja isännän sekä muun jahtiseurueen välillä, esimerkiksi karhunmetsästyksestä puuttuu yhteispeli eri seurueiden välillä, harmittelee Kinnunen.

Mutta eipä sitä yhteispeliä ole niin osattu vuosikymmeniä sittenkään harjoittaa erämiesten välillä. Kateus oli aivan valtavaa.

”Jos naapuri kehui toisen metsästäjän koiraa, sen täytyi silloin olla todella hyvä.”

Suomenajokoira, suomenpystykorva, norjanharmaahirvikoira, karjalankarhukoira ja beagle ovat suosittuja metsästyskoirarotuja.

Maaseudulla kiinnostus puhdasrotuisia koiria kohtaan virisi vasta sotien jälkeen. Sitä ennen metsästettiin sekarotuisilla rakkikoirilla, joita pidettiin ylivertaisina puhdasrotuisiin verrattuna.

”Koira kun päästettiin irti, irtilaskupaikalle jätettiin joku oma vaate koiralle tapaamispaikan merkiksi. Sitkeä koira saattoi tehdä pitkiäkin reissuja. Isännältä tuoksuvat vaatteet olivat hyvä houkutin palata aikanaan takaisin ja varmistaa siten kyyti kotiin.”

Myöhäismoderni metsästäjä kiinnittää koiransa kaulaan tutkapannan ja päästää sen irti. Parhaimmillaan yhden koiran edesottamuksia, haun etenemistä tai haukkua seuraa useita metsästäjiä älypuhelinten välityksellä.

Kinnunen toteaa, että metsästystä leimaa helppouden tavoittelu ja teknistyminen. Suuntaus ei ole pelkästään hyvä.

Esimerkiksi näädän jäljittäminen suksilla vaatii sinnikkyyttä ja taitoa, jota enää harvalla on. Mieluummin laitetaan heti tappavat raudat tai loukku pyytämään kultakurkkua.

Jo iäkästä metsästäjää eräveret vetävät yhä jahtiin ja hän myöntää hymyillen, että on itsekin syyllistynyt näädän rautapyyntiin.

Sadan vuoden kuluessa Suomen riistalajistoon on tullut uusia metsästettäviä lajeja. Kinnunenkin on käynyt Urjalassa ampumassa valkohäntäpeuran.

Joidenkin lajien kannat ovat jopa romahtaneet, toisten taas voimistuneet merkittävästi. Suurpetoja on paljon enemmän kuin Kinnusen kaikkein vilkkaimpina jahtivuosina.

Mutta hän on myös erämies, joka on elänyt aikaa jolloin pääsi ampumaan jouluteeren sadan koirasteeren partista.

”Metsäkanalintukannat ovat kyllä aallonpohjassa ja minun mielestäni niiden luontainen sykli on sekaisin.” Esimerkkinä vanhoista hyvistä ajoista Kinnunen kaivaa esiin Seppo Könösen toimittaman kirjan Eräkirjeitä Karjalasta.

Siinä kerrotaan, miten Ilomantsissa oli vuonna 1883 pyynnissä arviolta 180 000–200 000 ansaa. Niillä saatiin saaliiksi 5 000 teertä, 2 400 metsoa, 7 600 pyytä ja 2 000 riekkoa.

Haastattelu julkaistiin alunperin MT:n 100-vuotisjuhlanumerossa 26. lokakuuta.