Passipaikalla Noviisin tuskaa

Tamperelainen nuori kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) suuttui, kun hän ei saanut puheenvuoroa eduskunnan Ukraina-keskustelussa.

Yhteensä 25 naista kyllä sai puhua ja kokoomuslaiset olivat äänessä kaikkein eniten. Mutta yksikään kokoomuslainen nainen ei päässyt keskusteluun mukaan.

Puhemiehistö on etenkin televisioiduissa debateissa piinallisen tarkka. Tukkimiehen kirjanpidolla huolehditaan, että ryhmät saavat suunnilleen kokonsa osuuden puheenvuoroista. Pieniä usein pikkuisen suositaan.

Halukkaita puhujia olisi aina paljon enemmän kuin määrämittainen keskusteluaika sallii.

Muutamat kokoomuksen vanhat miehet nousevat ulkopoliittisissa keskusteluissa aina etualalle. He ovat keskenään sopivasti eri mieltä. Puhemies Eero Heinäluoma (sd.) kysyikin hiukan ilkeästi, jäikö kokoomuksessa joku mielipide kertomatta.

Ehkä Vikmanin kenkä puristi siitä. Veteraaniedustaja Kimmo Sasilla (kok.) on korkea profiili etenkin ulkopolitiikassa. Suomen pitäisi olla melkein tähtenä Yhdysvaltain lipussa.

Tampereen edustajista Harri Jaskari (kok.) lienee ykkönen kaikki puolueet huomioon ottaen. Kykyjensä puolesta hänen pitäisi olla kestoministeri, mutta yksityiselämän ikivanhat sotkut ovat sen toistaiseksi estäneet.

Sastamalan Arto Satonen (kok.) hoitaa suvereenisti maakuntaa ja vanhaa Satakuntaa. Sofia Vikman on Pirkanmaan kokoomuksen äänikuningatar, mutta eduskunnassa hän ei ole löytänyt ukkojen takana kirkasta roolia.

Ensimmäisen kauden kansanedustajan on vaikea murtautua näkyviin. Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ja SDP:n perintöprinssi Antti Lindtman saavat puheenvuoron halutessaan.

Keskustan railakassanainen varapuheenjohtaja Annika Saarikko huomataan myös. Yleensä tällaisia viime kauden Henna Virkkusen (kok.) tapaisia heti valmiita poliitikkoja ilmaantuu korkeintaan pari vaalikaudessa.

Riviedustajan on ansaittava arvostuksensa kovalla työllä siinä vaiheessa, kun tv-kuvaajat ovat parvelta poistuneet. Esimerkiksi käy kokoomuksen takavuosien tähdenlento Marjo Matikainen-Kallström.

Puoluejohtajaksi hänestä ei ollut. Mutta kun tarmokas noviisi Jari Myllykoski (vas.) sai viikolla aikaan keskustelun epäseksikkäästä teollisuuspoliittisesta ohjelmasta, Matikainen-Kallström oli puolueensa itseoikeutettu ykkösnyrkki Mauri Pekkarisen (kesk.) ja Jari Lindströmin (ps.) rinnalle. Teollisuusministeri Jan Vapaavuori (kok.) tietysti puhui hallituksen nimissä.

Hallituksen demokratiapoliittinen selonteko nosti hupaisia muistoja. Takavuosina demokratia tarkoitti usein sosialismia.

1970-luvulla SDP:n pääideologi Paavo Lipponen kirjoitti puoluekokouksensa nimissä ohjesäännön, missä järjestyksessä yksityiset yritykset sosialisoidaan. Ensi viikolla SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ratkaisee valtiovarainministerinä, missä järjestyksessä valtion omaisuus luovutetaan yksityisiin käsiin.

Demokratiasta eli kansanvallasta on tullut tekniikkaa. Kansanedustajien yleisin lääke oli nettiäänestys. Paavo Lipposen tavoite on kääntynyt päälaelleen, koska valtiolliset vaalit käytäisiin pankkitunnuksilla.

Moni kansanedustaja tunsi häpeää, kun Viro äänestää netissä ja takapajuinen Suomi tuhraa äänestyskopeissa kynän ja paperin kanssa. 1930-luvulla samat tahot tunsivat häpeää, kun Virossa vallitsi muodikas diktatuuri ja Suomi sinnitteli vanhanaikaisen eduskuntademokratiansa kanssa.

Koneäänestyksiin on ennen pitkää pakko siirtyä, koska lapsille ei enää opeteta koulussa kirjoitustaitoa. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) lupaili avausta 2018 presidentinvaaleissa.

PEKKA ALAROTU

Avaa artikkelin PDF