vierasyliö Opettiko Uusi-Seelanti jotakin?

Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta tutustui maaliskuussa 1996 Uuden-Seelannin maatalouteen. Samana vuonna pääministeri Paavo Lipponen ilmoitti, että Suomi ei lähde kopioimaan Uuden-Seelannin ratkaisuja oman taloutensa uudistustyössä.

Uusi-Seelanti teki radikaalit ratkaisunsa umpikujatilanteessa kokien ne silloin ainoaksi mahdollisuudeksi. Onko kokemuksilla nyt käyttöarvoa?

Vuoden 1996 ilmapiirissä tuntui edelleen maatalousreformin (1984) ja muiden 1990-luvun alun uudistusten radikaalisuus. Kaupanesteet oli poistettu ja elinkeinovapaus maanosto-oikeuksineen viety hyvin pitkälle.

Uuden-Seelannin tärkein vientituote on liha. Hormonien käytön suhteen sen tuotannon edistämisessä säännökset olivat vuonna 1996 todella väljät. Niinpä lihan vienti USA:han käsitti 80 prosenttia maan kaikesta viennistä. Nyt EU:kin joutuu ottamaan kantaa kyseisten säännösten ”väljyyteen” USA:n kanssa käytävissä vapaakauppaneuvotteluissa.

Tuotantokentän reipas avaaminen synnytti uuttakin, kuten kemian-, elektroniikka- ja kodinkoneteollisuutta. Luonnonvarapuolella peltometsätalous, agroforestry, oli isäntien erityisen mielenkiinnon kohteena; rannikoille tarvittiin eläviä puita lieventämään merituulten vaikutusta – maapohja oli valmiiksi karjanlaidunta.

Maa- ja metsätalousministeriömme oli pyynnöstä pohtinut sitä, mitä peltometsätalous meillä voisi olla, jos sellaista olisi.

Globaaleissa ympyröissä Uuden-Seelannin maatalousvirkamiesten ja haastateltujen tuottajien asenne oli selvä: ”Maailman kauppajärjestön tulisi pitää huoli siitä, että kaikkinainen maataloustuki kielletään”. Tämä kertoo siitä, että maailmanmarkkinahintaan tuottaminen ja ulkomaille vienti ei globaalissa arkitodellisuudessa ollut ollut heillekään herkkua. Mistä moinen jyrkkyys kumpusi?

Maataloustukien poistaminen oli toteutettu kerta heitolla ”yhden yön yli” -ratkaisulla. Tiukkasin lounaspöydässä vieressäni istuneelta asiantuntijalta totuutta esiin, aivanko kaikki? No, oikeastaan ei. Jos kaikki mättää, niin sitten tukia voidaan maksaa.

Osana perustavaa laatua olevaa talousuudistusta kaikki mahdollinen oli ensin yhtiöitetty, sitten yksityistetty, puhtaasta ja likaisesta vedestä sähköntuotantoon ja -jakeluun, jopa virastotoimintoihin saakka. Yhtiöiden osake-enemmistöt olivat luiskahtaneet toisaalta japanilaisille, toisaalta amerikkalaisille suursijoittajille.

Niin ikään johtavalta virkahenkilöltä kuultuna sähkön- ja vedenjakeluhäiriöt olivat yleistyneet ja elintarvikehuollon kannalta huolta aiheuttivat muun muassa runsastuneet salmonellaesiintymät.

Avustusjärjestöjen ulkomainoskylttien huomattava näyttävyys johdatti keskustelun sosiaaliseen muutokseen: rikkaat näyttävät rikastuvan ja köyhät köyhtyvän. Järjestöjen apu oli tullut yhä tärkeämmäksi.

Sittemmin on tapahtunut myös julkisen hallinnon liikahduksia huolenpidon suuntaan, ei vähiten siitä syystä, että köyhtyminen oli kohdannut erityisesti maan alkuperäisväestöä, maoreja.

Työttömyysturva merkitsee nyt 530 euron kuukausikohtaista nettotuloa asumistuella höystettynä. Maahan on muodostunut pätkätöillä elävä niin sanottu prekariaatti. Minimituntipalkka on 8,25 euron edestä paikallisia Uuden-Seelannin dollareita.

Saksassa minimipalkka on oleva 8,50 euroa ja USA:n kuusi ja puoli euroa koostuu osista. USA:ssa täydennystä on haettava toimeentuloturvan luukulta. Uusi-Seelanti ei siis poikkea muista länsimaistyyppisistä valtioista. Se on meikäläisessä mittapuussa suurtilallisten elintarvikevientimaa.

Ravinto ja suoja ovat nimittäin globaaleja ekologisia perustekijöitä. Maapallon väestön nopea runsastuminen muuttaa elintarvikkeiden kysyntää. Kaakkois-Aasian uuden keskiluokan määrällinen ja ostovoimallinen muutos nostaa lihankysyntää suorastaan rajusti. Se näkyy esimerkiksi Kiinan ja Etelä-Korean muuntumisena puolessa vuosikymmenessä peltomaiden massiivisen hankinnan merkeissä siirtomaavalloiksi.

Uusi-Seelanti on brittien entinen siirtomaa, joka muuntui vuonna 1931 itsenäiseksi Kansainyhteisön jäseneksi. Britit valloittivat lintusaaret ja tekivät niistä tuontinisäkkäiden varaan perustuvan vientitalouden. Kolmea merinisäkäs- ja yhtä montaa lepakkolajia lukuun ottamatta alkuperäisnisäkäslajistoa ei ollut.

Ratkaiseva biologinen perusta nykyiselle kasvinsyöjänisäkästaloudelle on tuoreen heinän saatavuus ympäri vuoden, tuotantoeläimen monimahaisuus hyvänä avuna.

Nauta, lammas ja vuohi olivat luonnollinen valinta, hirvieläinkartoituksen perusteella valikoitui saksanhirvi tarhattavaksi. Lampaita on ollut enimmillään 70–80 miljoonaa yksilöä, nyt reilut 30 miljoonaa päätä. Nautojen määräksi ilmoitetaan 10 miljoonaa yksilöä.

Saksanhirviä on kasvatettu muun muassa Euroopan markkinoille. Tarhassa tuotettua lihaa myydään meillä ”riistaksi” leimattuna. Saksanhirvi on toki edelleen saksanhirvi, mutta saksanhirvikäristys valmistetaan näin kilpailuun poronkäristyksen kanssa. Porosta asiakkaalla on valmis myönteinen mielikuva, vaikka se olisi pihassa kasvatettu.

Uuden-Seelannin Pohjoissaari kuuluu subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen. Lämpötila ei laske pakkasen puolelle. Lehmät ovat laitumella läpi vuoden, lypsyaseman katoksen tarjotessa sadesuojaa. Kylmimpien kuukausien ajaksi naudat saavat loimet suojakseen. Maitotilan kulurakenne poikkeaa siis ratkaisevasti suomalaisesta.

Uuden-Seelannin maatalousmallilla on myös kielteiset puolensa. Ravinteita karkaa kaikenlaisiin vesiin, myös pohjaveteen. Puhtaasta, makeasta vedestä voi olla puutetta.

Uudessa-Seelannissa käyntimme jälkeen maapallolle on ilmestynyt puoli miljardia lisää väkeä. Ruokatottumukset ovat muuttumassa luonnonvaroja kuluttavampaan suuntaan. Ennustan, että Uuden-Seelannin saksanhirvilihatuotanto on pian kiinalaisten hallinnassa. Kaikkihan on Uudessa-Seelannissa kaupan.

Mitä eksoottista tarjottiin Uuden-Seelannin ulkoministerille suomalaisella lounaalla? Lammasta tietenkin, uusiseelantilaista lammasta!

ERKKI PULLIAINEN

Kirjoittaja on emeritusprofessori

ja tietokirjailija.

Avaa artikkelin PDF