KALAJUTTU Piirros ahvenesta
Ahvenen hennossa selkäevässä oli persoonallinen kupru, jonka piirtämiseen Auli käytti aikaa. Kupru muistutti elämän ainutkertaisuudesta. Auli ei päässyt sinuiksi kuoleman kanssa, eikä ymmärtänyt tarvettaan tehdä kuolleista kuvia.
Kylän elämä kietoutui kalastamisen ympärille. Synnyttiin särki suussa, leikittiin kuurupiiloa suolaamon ylisillä hien maun sekoittuessa kalan hajuun. Kymmenen korvilla päästiin savustamoon halkoja kantamaan ja siitä miesten mukana vesille tai naisten kanssa verkkoja parsimaan. Niin oli ollut niin kauan kuin Auli muisti.
Kylä liitettiin osaksi naapurikuntaa ja kalastamisen luonne muuttui. Syntyi kilpailua. Yhtäkkiä järvillä oli veneitä kuin hilloja suolla. Koskilla uistinta heitteli miehiä niin, että siimat sotkeutuivat toisiinsa ja lohet pääsivät karkuun. Kylällä alettiin erotella ihmisiä meihin ja heihin. Heitä ei katsottu hyvällä, varsinkaan jos tavattiin rysän päältä, kirjaimellisesti.
Kala ei varsinaisesti pöydästä huvennut. miehet kävivät verkoilla entiseen tapaan, opettivat poikansa pilkkimään ja tyttärensä onkimaan. Saalis suolattiin, savustettiin, paistettiin tai säilöttiin etikkaliemeen, ja kalaa oli aina tarjolla.
Kerran Auli sai piirtämisestä selkäänsä.
Seitsemän oman kylän kalamiestä hukkui järvellä riehuneessa myrskyssä, minkä jälkeen kolme ruumista huuhtoutui rantaan. Auli sattui paikalle ensimmäisenä, kokeili kengänkärjellä yhden käsivartta. Kuollut oli.
Vaatteista hän suurin piirtein tiesi, keitä he olivat, vaikkei kasvoja nähnytkään. Hän istui kivelle ja käänsi lehtiöstä uuden sivun. Oli niin tyyni, ettei tuuli tarttunut paperiin. Hän piirsi, varjosti ristikkäin, teki laajoja ja rohkeita vetoja, antoi ranteen aaltoilla ja täytti paperin kiiltävän harmaalla lyijyllä. Lopuksi hän nousi seisomaan ja vertasi piirrosta todelliseen näkymään.
Illalla veljet löysivät piirustuksen ja antoivat isän kädestä paljon säälimättömämmin kuin isä.
”Rantalaisilta meni puoli perhettä”, vanhin veli puhisi pieksennän lomassa. ”Kuka nyt perunat nostaa?”
Auli olisi ottanut selkään uudelleenkin, jos vain olisi saanut pitää piirustuksen. Se revittiin hänen nähtensä ja palat siroteltiin käymälän reikään.
Sitten tuli uutinen voimalaitoksen rakentamisesta. Se merkitsi uutta lukua kylän historiassa. Koski padottaisiin. Voimalatyömaa tarjoaisi kyläläisille miestyövuosia, mikä niillä perukoilla oli kovasti tarpeen. Oltiin sekä iloisia että epäileviä. Paras koski menisi sähköntuotantoon.
Kunnantalolla pidetyssä tilaisuudessa esiteltiin piirustuksia valmiista voimalasta. Kalakanta luvattiin uusia rakennusvaiheen jälkeen. Vaikutti siltä, että kaikkea oli ajateltu, eikä nokkelinkaan kyläläisten kysymys jäänyt vaille vastausta.
Veljet saivat puolipäivätöitä alakanavan työmaalta. He intoilivat yömyöhään tuvan pöydän ääressä, mitä kaikkea voimalasta voisi poikia. Heidän haaveenaan oli hakea valmiiseen voimalaan töihin.
Yhtenä päivänä tuli vieraita salkkujen kera. Valkoinen liina kaivettiin esille, kahvit pantiin tulelle ja veljet lähetettiin kiireesti kampaamaan ennen kuin kelpasivat esille. Äidin edessä tuvan pöydällä oli kansio, jonka taskussa maitten edelleenluovutuskauppakirjat odottivat allekirjoitusta.
”Istutte aivan kultakaivoksen päällä”, kaupantekijät juttelivat leppoisaan sävyyn. ”Korvaus on avokätinen, tässä ei ketään olla riistämässä.”
Muitakin kyläläisiä oli onnistanut, kun suuri kaivosyhtiö oli yllättäen suunnannut kiinnostuksensa kylään ja halusi ostaa lähes kaiken maan, mitä tarjolla oli. Joidenkin mielissä alkoi väikkyä rikastuminen.
Äiti ei myynyt. Salkkumiehiä hän piti asiallisina ihmisinä, mutta kysymys oli siitä, että hänen elämänsä kiinnittyi omaan maahan yhtä vahvasti kuin kaupantekijöiden rahaan.
Veljet menivät töihin kaivokseen. He saivat uudet kypärät ja kiviporat, mutta työn luonne kävi nopeasti selväksi. Yksi yski yöt läpeensä, toisen iho meni suomuille. Kolmas lopetti, kun ei ahtaanpaikankammoltaan voinut enää laskeutua kuiluun.
Kylällä oli pitkään puhuttu, ettei kala ollut entisensä. Se oli litteämpi ja kitukasvuinen, liha oli höttöistä. Alkoi käydä harvinaiseksi pyytää kala, jonka silmissä ei ollut vikaa.
Veljet kokivat elämänsä järkytyksen, kun he lähtivät eräänä elokuisena lauantaina verkkoja kokemaan ja järven pinta oli täynnä kyljellään kelluvia kaloja. He juoksivat koko matkan takaisin kotiin ja määräsivät äidin hävittämään kaikki kalat, mitä tuvasta löytyi. Sitä ei enää syötäisi, koskaan.
Sen kuultuaan Auli livahti ulos. Hän käveli järvelle tuttua polkua. Veljet puhuivat totta; kuolleet kalat täplittivät veden pintaa niin kauaksi kuin silmä kantoi. Rantavedessä ui ahven omituisesti kylkeä vaihtaen. Sen sai helposti käteen. Kala sätki ponnettomasti vastaan, kun Auli rusautti sen niskat poikki. Kidukset avautuivat ja sulkeutuivat.
NOORA LEHTONEN
Norja
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
