vierasyliö Hyvinvointivaltio kaipaa kokonaisarviota

Julkisuudessa kohistaan

sosiaaliviranomaisten laiminlyönneistä lastensuojelussa ja vanhustenhoidossa. Miten on mahdollista, että hyvinvointiyhteiskunnassamme pääsee

tapahtumaan tällaista?

Mutta sen sijaan, että voivotellaan hyvinvointiyhteiskunnan puutteista, olisi syytä kysyä, tuottaako koko hanke todellakin

vain hyvää, vai onko se tuomittu

epäonnistumaan järkevien

taloudellisten kannustimien puuttuessa.

Hyvinvointivaltion päällimmäinen tunnusmerkki on se, että se tasaa tuloja. Otetaan

rikkailta ja annetaan köyhille.

Useimmat ovat varmaan mielissään ajatuksesta, että

Mikael Liliukselta tai Björn Wahlroosilta otetaan pois, mutta

totuuden nimissä on sanottava, että pääosa tulonsiirroista

tapahtuu, ei suinkaan kaikkein varakkaimmilta, vaan hyvin toimeentulevalta keskiluokalta.

Toisaalta ”köyhät” on jo

hankalampi käsite. Emme elä säätyläisyhteiskunnassa, eikä kukaan automaattisesti synny köyhäksi.

Hyvinvointivaltion erinomaisuutta korostavat tutkijat näkevät asiat kuitenkin niin,

että köyhyys on seurausta

huonoista kotioloista, huonosta

onnesta työmarkkinoilla ja muista ulkopuolisista tekijöistä.

Tälle näkemykselle on täysin

vieras ajatus, että ongelmat

olisivat myös itse aiheutettuja. Kukaan ei nykyään tohdi puhua

”laiskuudesta”, mutta valitettavasti sekään ei ole pelkkää

historiaa.

Koska köyhyys on moniulotteinen ilmiö, on paikallaan kysyä, onko se helposti poistettavissa vain antamalla rahaa köyhille.

Vastausta hakiessa sopinee siteerata Saksan entistä valtiovarainministeriä ja liittokansleria Ludwig Erhardia, jota

pidetään Saksan niin sanotun talousihmeen isänä. Onhan pääministerimme äskettäin saanut Erhardin nimeä kantavan palkinnon Saksassa.

Lainaukset ovat hänen

kirjastaan, joka on Suomessa käännetty nimellä ”Saksan

talousihme” (Gummerus 1959):

”Olen viime aikoina säikähtänyt voimaa, jolla koko sosiaalisella alalla on kohotettu huuto kollektiivisen turvallisuuden puolesta… jos tämä sairauden leviäminen jatkuu, luisumme yhteiskuntajärjestelmään, jonka vallitessa jokaisella on käsi

naapurin taskussa.

Periaatteeksi tulee silloin: Minä huolehdin toisista ja toiset minusta. Sokeus ja velttous,

jotka ohjaavat meitä huolto- ja hyvinvointivaltiota kohden, voivat koitua vain turmioksemme.

Tämä harras halu on ehkä enemmän kuin mikään muu omiaan surmaamaan hitaasti mutta varmasti todelliset

inhimilliset hyveet: halun omaksua vastuuta, lähimmäisen ja ihmisrakkauden, halun pitää puoliaan, valmiuden huolehtia

itse itsestään ja paljon muuta hyvää.”

Erhardin ennustukset ovat ilmeisen aiheellisia ajatellen

sitä hyvinvointivaltio-mantraa, jota kaikki poliittiset puolueet hokevat.

Ongelmista päällimmäisin on, että hyvinvointivaltion rahoittaminen edellyttää korkeita

veroja ja veroilla on väistämättä kielteinen vaikutus kasvuun ja hyvinvointiin.

Tämä ilmenee lähinnä kahta kanavaa pitkin: työvoiman

tarjonta supistuu, mikä

vähentää tuotantoa ja nostaa kustannustasoa.

Kustannukset ovat Suomen kaltaisen kiinteän valuuttakurssin maan kannalta äärimmäisen ongelmallisia.

Kustannustason alentaminen on lähes toivoton tehtävä

ainakin Suomen kaltaisessa maassa, jossa sekä hyödyke-

että työmarkkinat ovat vahvasti monopolisoituneet.

Toinen vaikutuskanava on säästäminen. Kun hyvinvointivaltio lupaa suojella ihmiset kaikilta toimeentulo-ongelmilta, tarve säästää poistuu. Miksi ihmisten pitäisi säästää pahan päivän varalle, jos valtio turvaa elintason kaikissa

tilanteissa?

Jos ihmiset eivät säästä,

investoinnit on rahoitettava

muutoin kuin kotimaisilla

säästöillä, eli lainaamalla niistä maista, joissa ihmiset säästävät.

Kolmas ongelma koskee itse asiassa yhtä säästämisen

muotoa: lasten hankintaa ja kasvattamista.

Jos valtio ottaa vastuun

vanhuuspäivien toimeentulosta ja hoidosta, ei lapsia luonnollisestikaan tarvita. Lapset ovat tällöin taloustieteen terminologiaa käyttääksemme kulutusta eikä enää investointeja. Ja jos ei ole lapsia, on selvää, että hoitovastuu jää pelkästään valtiolle.

Jos väestö supistuu, uusia veronmaksajia on vähemmän kuin eläkeläisiä. Yhä harvempi joutuu maksamaan yhä

useamman hoitokululuista.

Pahinta on tietenkin vielä

se, että jotkut vanhemmat hankkivat lapsia vain saadakseen siitä koituvat sosiaaliset ja taloudelliset etuudet lasten hoidon ja kasvatuksen jäädessä yhteiskunnan vastattavaksi.

Poliitikoille hyvinvointivaltio-

mantra sopii hyvin. Köyhiä on enemmän kuin rikkaita, eli köyhiltä saa enemmän ääniä kuin rikkailta.

Sama logiikka pätee yrittäjiin: heitä on moninkertaisesti

vähemmän kuin työtekijöitä,

ja siksi eteenpäinpyrkivä poliitikko vähät välittää yrittäjien ongelmista.

Tulos on kaikkien nähtävänä. Julkinen sektori Suomessa on kooltaan maailman huippua. Jos mittarina käytetään julkisten menojen suhdetta suhdannepuhdistettuun kokonaistuotannon arvoon, ovat Suomen (54 prosenttia) ”edellä” vain Ranska ja Tanska.

Tässäkin luvussa on paljon tilastoharhaa. Korot ovat eurokriisin vuoksi poikkeuksellisen

alhaalla. Jos joskus palataan normaalitasolle, lisääntyvät

julkiset menot ainakin 2–3

prosenttiyksiköllä. Toisaalta on pidettävä mielessä, että valtio velkaantuu koko ajan lisää

kasvattaen tulevaa korkopommia.

Hyvinvointiyhteiskunta

vaatii aina vain lisää rahaa:

tulonsiirtojen ”tarve” kasvaa

sitä mukaan, kuin tulonsiirtoja lisätään.

Arviot demografisen kehityksen mukanaan tuomista

lisämenoista seuraavien vuosikymmenien aikana ovat järkyttävän suuria. Lisäys saattaa olla 5–10 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Onko meillä todellakin varaa julkiseen sektoriin, jonka koko

on kaksi kolmannesta kokonaistuotannon arvosta?

Vähin mitä voidaan tehdä,

on arvioida kriittisesti koko

järjestelmää ja pohtia, mihin rajat laitetaan. Valitettavasti mitään analyysia ei haluta

tehdä: kaikki kritiikki torjutaan kutsumalla sitä ”uusliberalismiksi”.

Valitettavasti vain hyvinvointivaltio-sanaa hokemalla ongelmat eivät poistu. Siinäkin suhteessa Ludwig Erhard oli aivan oikeassa.

MATTI VIREN

Kirjoittaja on taloustieteen

professori Turun yliopistossa.

Avaa artikkelin PDF