HEVOSELÄMÄÄ Vappu ja Hurra
Ollessani pieni meillä oli Alajärven Nälkämäessä vanha talvisodan käynyt hevonen, Vappu. Sota-aikana meille pistäytyi lähikylästä mies, joka oli lomilla rintamalta. Hän toi terveisiä Vapulta, jolla kuljetti miehille muonaa etulinjaan. Tuvassa oli kuulemma itketty ilosta, kun oli kuultu Vapun olevan hengissä ja hyvissä voimissa.
Sodan loputtua Vappu palasi kotiin. Sota jätti lähtemättömän jäljen miehiin, mutta eivät hevosetkaan aina täysin ennallaan palanneet.
Vapustakin oli tullut sodassa vähän vauhko. Erityisesti se pelkäsi ukkosen jyrinää.
Jos ukonilma oli tulossa ja Vappu oli aitauksessa, tuli meille aina kiire hakea hevonen talliin. Muuten se olisi tullut vaikka aidasta läpi.
Kerran kun puolitoistametrinen Hanna-mummo oli tallissa sekoittamassa Vapulle silppukepillä apetta, jyrähti ukkonen oikein voimalla.
Hevosparka säikähti niin, että sieppasi kiinni mummon hameenkauluksesta ja nosti tämän korkealle ilmaan.
Mummo ei ollut moksiskaan, vaan näytti alas päästyään Vapulle silppukeppiä ja sanoi toruen: ”Häpeä vähän, kun tuolla lailla yrität vanhaa akkaa pelotella. Minähän täällä sinua ruokin.”
Vappu katsoi mummoa silmiin ja painoi päänsä selvästi häveten. Mummo, joka ei ollut pitkävihainen, taputti hevosta hellästi ja sanoi: ”Ei ole, Vappu, mitään hätää. Enää ei tarvitse pelätä, sodat on sinun kohdaltasi sodittu.”
Vappu oli kuin perheenjäsen, mutta lopulta tuli senkin aika siirtyä vehreämmille laitumille. Isä järjesti niin, että Hanna-mummo oli juuri silloin tyttärensä luona kyläilemässä. Muistan vielä, kuinka äiti pyyteli kyynelet silmissä karja-auton miehiltä, että vanha hevonen saisi arvoisensa lopun. Kun mummo palasi kotiin ja kuuli, ettei Vappua enää ole, hän kaappasi lapset syliinsä ja kysyi, itkimmekö me kovin kun hevosta vietiin.
Toinen hevonen, Hurra, tuotiin meille varsana. Isommat pojat kouluttivat sitä valjaisiin ja taisivat siinä hommassa saada aika monta kavion kopautusta. Oli mukava katsoa, kun pojat ratsastivat Hurran laitumelle. Itse en hevosen selkään uskaltanut, vaikka mieli tekikin.
Isä ja Hurra olivat erottamaton pari. He kasvoivat yhteen vuosikymmenten aikana tukkimetsissä ja kotipelloilla. Usein isä päästi Hurran vapaaksi pihanurmea syömän.
Isä istui rappusilla ja huudahti välillä ”takaisin!”, jos näytti että Hurra oli menossa tielle tai viljapeltoon – ja Hurra totteli auliisti.
Erityisen hyvin muistan, kuinka isä vanhan hevosen loppuaikoina kerran valjasti Hurran heinäreen eteen.
Kun kaikki alkoi olla valmista, isä alkoi kavuta rekeen heinäsäkin päälle. Isä ei ollut enää nuori, joten kuorman päälle nousemisessa kesti.
Hän saattoi myös hieman nykiä suitsista, mutta Hurra pysyi kiltisti aloillaan tietäen tilanteen taakseen katsomatta. Vasta kun isäntä oli varmasti kunnolla kyydissä ja suitset tukevasti käsissä, nosti hevonen päänsä ja kääntyi vielä varmuuden vuoksi katsomaan. Hurran nähtyä, että kaikki oli kunnossa ja isännän annettua ”so-so” -käskyn, lähtivät vanhat konkarit yhdessä liikkeelle.
HILJA NYGÅRD-ISOTALO
Hämeenlinna
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
