HEVOSELÄMÄÄ Hevosystäväni Sirkka

Sirkka-varsa tuli meille Karjalasta pois sodan jaloista. Olimme Sirkan kanssa ikätoverit, joten muistan mustaruskean hevosen aina olleen tallissamme. Sirkalla oli valkoinen läsi ja valkoiset sukat. Turpa oli vaaleanpunainen ja pehmeä. Kävin tervehtimässä Sirkkaa päivittäin. Vein leipää ja talvella heiniä, kesällä nyhdin sille ruohoa.

Isän kanssa ajelin kesällä kärrykyydissä. Talvisin teimme juhlavia rekiretkiä. Joskus pääsin ilokseni myös hevosen selkään. Yritin istua selkä suorana ja suitset hallitusti sylissä. Sirkka totteli ohjausta.

Silloin ei ollut satuloita niin kuin nyt, joten paikat tulivat pian kipeäksi ja isän oli nostettava minut takaisin maahan. Myöhemmin opin viemään hevosen aidan viereen tai tikkaiden luo, että pääsin itse alas.

Muutaman kilometrin päässä kodista oli kyrö, jossa oli laitumet hevosille ja lehmille. Vähän kasvettuani sainkin viedä Sirkkaa laitumelle itsekseni. Tie kyrölle oli kuoppainen ja kivinen.

Kerran Sirkka vei minut omaa polkuaan lätäköitä kierrellen. Se ei huomannut kulkevansa kuusen alitse, ja minä putosin selästä mättäälle. Siinä paikassa Sirkka pysähtyi katsomaan miten minun kävi. Tuhersin itkua jatkaessamme matkaa laitumelle. En päässyt takaisin selkään, kun ei löytynyt sopivaa kiveä, jolta olisin päässyt kiipeämään ratsaille.

Kyrö oli vaarallinen paikka, etenkin sen suuret valtaojat, joista ei kaikista päässyt yli siltaa pitkin. Eläimet joutuivat hyppimään ojien yli, ja putosivat välillä ojaan. Sieltä ei omin voimin päässyt ylös.

Muistan, kuinka Sirkkaakin vedettiin kerran valtaojasta kahden hevosen voimin. Minä seisoin vierellä vahtimassa, että nosto onnistuisi eikä hevoskultaani vahingoitettaisi. Eläimet oli aina laskettava, kun niitä haettiin kotiin. Oli tarkistettava, ettei yksikään ollut pudonnut ojaan tai savihautaan. Joskus eläimiä kuolikin, kun apua ei saatu ajoissa paikalle.

Kesäisin kyröllä tehtiin heinää. Isä ajoi heinän kumoon kahden hevosen vetämällä niittokoneella. Muistan kuinka Sirkallakin niitettiin, kun sillä oli varsa vierellään. Myös toisella vetohevosella, Varmalla, oli varsa. Isä saikin ohjata taitavasti, etteivät taitamattomat varsat hypänneet niittokoneen teriin.

Iltaisin töiden jälkeen sain usein ratsastaa Sirkalla kotiin. Puolimatkassa oli lähde, jonne Sirkka halusi aina poiketa juomaan. Joskus sitä uitettiin järvessä. Sirkka oli hyvä työhevonen.

Jatkosodan alkaessa hevosia vietiin rintamalle. Sirkkakin olisi viety, ja sille laitettiin jo kylkeen numerot. Se kuitenkin säästyi, sillä isä oli astuttanut hevosen. Varsa syntyi yöllä tallissa. Aamulla kuultuani asiasta menin katsomaan. Sirkan aitaukseen oli tehty aukko ruokintaa varten. Menin siitä kurkistamaan, missä pikkuinen on. Silloin Sirkka luimisti pahasti ja purra naksautti minua rinnuksiin. Vaate meni rikki ja pelästyin pahanpäiväisesti. Sirkka näytti arvaamattoman puolensa. Sillä oli tällainen pieni nipistelyvika, jota oli varottava. Sen ilmeestä näki, koska sitä suututti. Toisaalta taas hörähdyksistä tiesi, koska se oli hyvällä tuulella ja seuraa vailla.

Sirkka ei ollut kantakirjoissa, vaikka isä hommasikin sukuselvityksen. Se oli muistaakseni Eri-Aaronin sukua. Sirkan varsa Vihi sai kolmannen palkinnon. Lopulta hevosia oli talossamme jo liikaa ja isä myi Sirkan lemmikiksi järven toiselle puolelle. Siellä se vietti loppuelämänsä. En ollut enää kotona seuraamassa sen lähtöä.

LIISA MARTIKAINEN

Kauniainen

Sirkan

ilmeestä

näki, koska sitä

suututti. Toisaalta taas hörähdyksistä tiesi, koska se

oli hyvällä tuulella ja seuraa vailla.

Avaa artikkelin PDF