vierasyliö Mustat pilvet Suomen talouden yllä

Eteläisen Euroopan talouskriisit ovat synnyttäneet

kuvan kriisiytyneestä etelästä ja taloudellisesti hyvinvoivasta pohjoisesta, johon Suomi

mielellään lukeutuu. Vaikka julkisen talouden osalta Suomi

toki poikkeaa huomattavasti eteläisen Euroopan tilanteesta, ei itsetyytyväisyydelle ole

perusteita.

Suomen talouden kunto on 2000-luvulla rapautunut

merkittävästi. Rapautuminen koskee ennen kaikkea kilpailukykyä, mutta useat muutkin

indikaattorit näyttävät punaista

– ainakin jos niitä verrataan Saksan vastaaviin lukuihin.

Suomessa ei ole kiinnitetty

juuri mitään huomiota vaihtosuhteen (vienti- ja tuontihintojen suhteen) romahdusmaiseen laskuun, vaikka se merkitsee valtavaa tulonmenetystä

kansantaloudelle: tuonnin maksaminen käy jatkossa

huomattavan paljon kalliimmaksi, kuin mitä se oli vielä EMU-ajanjakson alussa.

Vaihtosuhde on raaka-ainehintojen nousun takia heikentynyt muissakin EU-maissa, mutta Suomen osalta muutos on kaikkein dramaattisin.

Ongelma on vielä siinä, että

samanaikaisesti hintakilpailukyky on pahasti heikentynyt;

reaalinen valuuttakurssi on ”vahvistunut” lähes 10 prosenttia. Tai itse asiassa 20 prosenttia, jos vertailukohteena pidetään Saksaa.

Syy on tietenkin kustannuksissa. Palkat ja hinnat ovat nousseet – jos ei nyt yhtä paljon kuin Etelä-Euroopassa – niin kuitenkin paljon enemmän kuin kilpailijamaissamme. Lopputulos on selvä: vienti on alkanut

sakata, samanaikaisesti kun tuonti on jatkanut kasvuaan.

Suomi, joka vielä vuonna

2000 oli eräänlainen viennin suurvalta, alkaa markkinaosuuksissa hätyytellä Kreikkaa. Suomen osuus maailmankaupasta vuonna 2000 oli 0,7 prosenttia, nyt enää 0,4 prosenttia.

Toki lähes kaikki muutkin Euroopan maat ovat menettäneet markkinaosuuksiaan, mutta esimerkiksi Saksa on

pitänyt hyvin pintansa. Kauppa-

ja vaihtotaseemme ovat jo menneet miinukselle ja on

vaikea nähdä, että Suomi voisi välttyä krooniselta velkaantumiselta tulevaisuudessa.

Ulkomaankaupan ongelmat heijastuvat välittömästi myös tuotantoon. Erityisen kovalla on teollisuus, joka on jatkuvasti

menettänyt työpaikkoja. Nokian ja nyt viimeksi FNSteelin työpaikkojen menetykset tulevat vielä kertautumaan alihankintaketjuissa.

Teollisuuden työntekijöiden määrä on yli 100 000 pienempi

kuin ennen 1990-alun suurta lamaa. Työttömyys Suomessa on pysynyt jotenkin aisoissa, mutta se on pääosin seurausta julkisten palveluiden voimakkaasta kasvusta. Toki palvelujakin Suomessa tarvitaan, mutta

vientituloja ja talouskasvua niillä ei juuri synnytetä.

Pahinta on se, että mitään selvää käännettä parempaan ei ole näkyvissä. Kaiken lisäksi

hallituksen politiikka entisestään lisää kustannuspaineita.

Kevään kehysratkaisu jätti

käytännössä kaikki julkiset

menot entiselleen, mutta lisäsi olennaisesti kustannuspaineita

(alv:n korotus, eläkemaksujen nosto, verojen kiristykset, joista pahin on varmaan valtionapujen leikkausten seurauksena tuleva kunnallisveroasteiden nousu).

Nykytilanteen näkökulmasta valittu valtion talouden tasapainottamisstrategiaa ei vaikuta

kovin onnistuneelta. Julkiset menot ovat Suomessa yksinkertaisesti liian suuret, mistä kertoo sekin, että kansainvälisessä menovertailussa

Suomi sijoittuu kärkikolmikkoon. Julkisten menojen bkt-suhde on 10 prosenttiyksikköä

suurempi kuin Saksassa!

Niinpä on perusteltua väittää, että valtion talouden alijäämä ei johdu liian pienistä (vero)tuloista vaan liian suurista

menoista. Tätä päätelmää tukee

myös sektoreittainen ansiotasoindeksien vertailu: valtio on 2000-luvulla ollut selkeästi palkkajohtaja, ja kunnissakin palkat ovat nousseet yksityistä sektoria enemmän.

Toisaalta tiedetään, että julkisen talouden tasapainottamistoimet veroja kiristämällä ovat paljon suurempaa myrkkyä taloudelle kuin menojen leikkausten kautta tapahtuva tasapainottaminen. Tässä yhteydessä voi viitata esimerkiksi Goldman Sachsin viime vuonna julkaisemaan tutkimukseen (Global Economics Paper 207). Se osoitti, että valtion talouden ylijäämä

kasvattaminen yhdellä prosentilla bkt:sta leikkasi talouskasvua puoli prosenttia, kun valtion menoja leikattiin, mutta peräti puolitoista prosenttia, kun tasapainottaminen tapahtui veroja kiristämällä.

Tulos vastaa aika hyvin

kaikkia aiempiakin arvioita

verojen ja julkisten menojen vaikutuksesta kokonaistuotantoon. Ei ole missään nimessä samantekevää, miten julkinen talous saneerataan.

Nyt jos koskaan tarvittaisiin kilpailukyvyn parantamista. Siihen eivät mitkään paketit ja kaunopuheiset ohjelmat auta

– ei edes suurten EMU-maiden

johtajien esittämä 130 miljardin euron ohjelma kasvun käynnistämiseksi.

Päinvastoin niistä on yleensä vain haittaa, koska ne johtavat kasvaneisiin kustannuksiin (veroihin ja lisävelkaantumiseen) ja markkinoiden kilpailutilanteen vääristymiin puhumattakaan siitä, että ne ohjaavat

huomion aivan vääriin asioihin.

Ajatus siitä, että EU tai jäsenvaltiot kykenisivät jotenkin

rahoituksen ja kasvukohteiden valinnan tasolla vaikuttamaan talouskasvuun, ei tunnu kovin

uskottavalta. Oikea resepti on tuskallisen yksinkertainen: kustannuksia pitää alentaa.

Minimissään se tarkoittaa sitä, että yhtään ainutta kustannustasoa nostavaa toimenpidettä ei pidä tehdä ainakaan tällä vaalikaudella.

On itsepetosta kuvitella, että

Suomi voisi jotenkin välttää kilpailukykyongelmat keskittymällä vain korkean teknologian ja osaamisen tuotteisiin. Toki sillä suunnalla ovat suuret

tulot, mutta siellä ovat myös kaikkien suurimmat riskit.

Suomella ei valitettavasti pienenä maana ole edellytyksiä, eikä toivottavasti uskallustakaan, pelata upporikasta ja rutiköyhää.

MATTI VIREN

Kirjoittaja on taloustieteen professori Turun yliopistossa.

Avaa artikkelin PDF