VIERASKOLUMNI Mitä kylvää, sitä niittää
Ruokaa tuottaaksemme tarvitsemme aurinkoa, maata, vettä ja ravinteita. Viljelijät tietävät hyvin, että mikään näistä ei ole itsestäänselvyys. Maatakin on yhtä monenlaista kuin viljelyslohkojakin. Suomalainen viljelysmaa on tunnetusti varsin ravinnerikasta vuosikymmenten liikalannoituksen ja maitotalousvaltaisen maataloustuotannon seurauksena.
Kun lehmiä oli joka talossa ja torpassa maitoa sekä voita tuottamassa, syntyi kosolti lantaa, joka oli helpointa levittää lähipelloille. Aikanaan maatalouden vetovoima, hevoset, vaikuttivat samalla tavalla. Jos joku tutkisi missä ovat peltojemme suurimmat fosforiesiintymät, väittäisin, että tulos olisi edelleen entisten navettojen ja tallien lähiympäristöt.
Liityttyämme Euroopan unioniin peltomme ovat alkaneet köyhtyä ravinteista, kun hillittömästä lannoittamisesta on luovuttu. Näin ovat myös päästöt Itämereen alkaneet vähentyä. Edelleen kuitenkin niitä on liikaa ja olisi syytä tutkia, miten saisimme maaperän ja viljelykasvien sitomaan paremmin ravinteita. Jos ne sitoisivat niitä paremmin, satotaso nousisi samalla kun päästöt vähenisivät.
On esitetty olettamuksia, että lisäämällä hiiltä maaperään tähän päästäisiin ja samalla voitaisiin sitoa hiiltä ilmakehästä takaisin maaperään. Näin voitaisiin ratkaista kahta ympäristöongelmaa ja lisätä ruuantuotantoa. Tämä ei ole mikään uusi ajatus, vaan näin on tehty eri tavoin eri puolilla maapalloa. Isoisäni esimerkiksi ajoi aikanaan pikkupoikana yhtenä muiden joukossa suomuraa Nivalan ohutmultaisille savimaille satoa parantamaan.
Asiaa on kuitenkin tutkittu systemaattisesti yllättävän vähän. Yksi suoraan Itämeren tilaa kohentava keino olisi käyttää järviruokoa samassa tarkoituksessa. Siinä tulisi samalla typpeä ja fosforia pois väärästä paikasta eli merestä oikeaan paikkaan eli peltoon.
Aikanaan ulkomeren äärellä eläneet kalastajat käyttivät merilevää luodakseen itselleen perunapeltoa kallioiden keskelle. Lannoitteena käytettiin lisäksi pienimmät silakat. Nyt voisi tehdä saman järviruo’olla ja niin sanotulla vajaasti hyödynnetyllä kalalla.
Suomen kokoisessa maassa pääsisimme pilottivaiheeseen melko nopeasti. Täytyy toki todeta, että monissa kestävän maatalouden asioissa olemme jäljessä muita maita. Sitä suuremmalla syyllä nyt täytyisi tarttua rivakasti toimeen ja kiriä osaamisen taso kärkeen.
Jos nyt kylvämme kehityspanoksemme oikein, niitämme tulevaisuudessa merkittävän hyödyn sekä suomalaiselle ruuantuotannolle että maailmanlaajuiselle kestävälle kehitykselle. Tuskinpa tästä olisi haittaa EU-neuvotteluissakaan.
Kun maataloutemme tunnetusti on vahvasti tuettua ja siihen investoidaan paljon veroeuroja, voisimme yhdessä entistä enemmän yrittää tehdä hyvää tällä potilla. Paljon on jo tehty, mutta vielä enemmän on tehtävissä.
Luomalla ja tuomalla ratkaisuja maailman ongelmiin näyttäisimme esimerkkiä myös EU:n piirissä, ja lisäisimme puhevaltaamme suurten (maatalous)maiden rinnalla. Tässä asiassa pätee sama totuus kuin muillakin politiikan alueilla: vaikka istumme samoissa pöydissä, puhevaltamme – saati valtamme ylipäätään – on hyvin pieni ja sidoksissa osaamiseemme.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
