HELLAN KULMILLA Kotoiset jauhot yllättivät usein
Omilla pelloilla viljeltyä viljaa varmaan aika harva nykyisistä leipojista on päässyt kokeilemaan. Mutta ennen se oli itsestäänselvyys.
Minäkin olen leiponut monet kakot, eli satakuntalaiset hiivaleivät, ja pullat kotoisesta vehnästä jauhetuista jauhoista. Parhaista kotijauhoista olen leiponut myös kakkuja ja pikkuleipiä.
Kotoisissa jauhoissa on puolensa. Tietää, mitä lajiketta on viljelty ja miten sitä on viljelty.
Mutta eipäs aikaisemmin ollut tapana leivontalaatua etukäteen selvitellä. Sakolukuakaan en muista testatun, paitsi ehkä sen kerran, kun vehnästä arveltiin olevan oikein kauppaviljaksi.
Leipoja odotteli, mitä vehnämyllystä tulisi, kun sinne oli jyväsäkki viety.
Myllystä saattoi tulla jauhoja jopa kuudessa säkissä. Yhdessä oli hiukan kuoria, sitten oli tummia jauhoja, niitä, joista kakot leivottiin, oli talousvehnäjauhoja, hienoja ja karkeita jauhoja, ja saattoipa mylläriltä pyytää myös mannaryynejä.
Ensimmäiseen leivontaan oli monenlaisia odotuksia: kuinka paljon jauhoja piti käyttää, ja ennen kaikkea, ettei leivästä tulisi likilaskuista.
Aika usein leipä sentään onnistui kohtuullisesti. Kerran oli kuitenkin oikein sateinen ja kurja kesä, eikä vehnistä saatu kunnon jauhoja. Ei siihen aikaan kotoisiin jyviin käyty ostamassa parannusta muiltakaan, ja seuraavaan satoon asti syötiin enemmän tai vähemmän likilaskuista leipää.
Jos joku nyt väheksyy vehnäkakkoa, niin miettiköön uudelleen. Jyvän ylimmistä kerroksista jauhettu kakkojauho on lähtökohtaisesti tummaa, kuitupitoista jauhoa. Talousjauhopussin vaaleampi jauho käytettiin juhlakakkoon.
Kun jauhojen sakoluku oli se, mikä vehnistä tuli, oli likilaskuisen leivän vastapainona joskus toisenlainenkin yllätys. Kerran vehnä oli niin hyvälaatuista, että melkein riitti, kun jauhopussia näytti taikinanesteelle.
Sakoluvultaan vakioitujen kaupallisten jauhojen maailmassa en paljon kotoisia jauhoja kaipaa, mutta vanhanajan kakkojauhoja hankin aina, kun siihen on tilaisuus.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
