KALAJUTTU Hauen lumo, osa 1
Lokit lauloivat vaalenevalla taivaalla meren yllä. Edessäni avautui alkukesän viileä nurmi. Tunsin tuoreitten kasvien tuoksun ja nurmen jalkojeni alla. Jostain taustalta kuului kuinka kalastajat palasivat aamuöiseltä retkeltään.
En kääntynyt, kun kuulin raskaat saappaat takanani. En kääntynyt vielä silloinkaan, kun tunsin painavan käden olkapäälläni ja tupakantuoksuisen hengityksen vierelläni.
”Kaisa, perkaa nämä meille”, isä sanoi ja jätti sangon viereeni.
Sitten hän lähti takaisin rannalle muiden kalastajien luo.
Kesät asuimme aina mökillä, isä ja minä. Mökki sijaitsi länsirannikolla pienessä kalastajakylässä.
Isä olisi viettänyt siellä vaikka koko vuoden, mutta olin saanut hänet taivuteltua asumaan talvet kaupungissa.
Uskoin, että kun muuttaisin pois kotoa, isä siirtyisi vakituisesti mökille kalastamaan ja unohtamaan ulkomaailman.
Nostin sangon ja lähdin kävelemään kohti mökkiä. Olin asunut siellä kaikki kesät ja saanut paljon hyviä muistoja. Tänä kesänä palaaminen oli ollut vaikeaa, sillä edelliskesänä äiti oli kuollut, hukkunut mökkirantaan. Isä ei kuitenkaan antanut vaihtoehtoja, ja täällä olimme jälleen. Minun vastuullani oli perata kalat ja laittaa ruokaa.
Nostelin ahvenet leikkuulaudalle ja perkasin niitä verkalleen. Tiesin, ettei isä pitäisi kiirettä. Hän oli aina halunnut pojan. Minä taas olin aina halunnut rakastavan isän. Jouduimme molemmat pettymään. Tulimme kuitenkin toimeen, pakon edessä myös ilman äitiä.
Isä palasi iltapäivän puolella, kun saalit oli saatu matkaan, veneet laitettu paikoilleen, tavarat lastattu seuraavaa päivää varten ja viimeinenkin kalastaja mennyt kotiinsa. Söimme hiljaisuuden vallitessa. Syötyämme isä kiitti, jätti tyhjän lautasensa pöydälle ja lähti ulos. Pian kuulin hänen hakkaavan puita. Laitoin kahvin pienellä puuhellalla ja nostin eilen leipomani pullat pöytään. Hain kirjan ja lähdin keinulle.
Rakastin merta. Joskus saaret ahdistivat minua, sillä ne estivät näkemästä kunnolla. Toivoin että tuuli olisi kuljettanut saaret pois ja antanut minun nähdä koko aavan meren. Avasin kirjani, Hemingwayn Vanhuksen ja meren. Olin lukenut sen jo kahdesti, mutta tarina kiehtoi edelleen. Luin kunnes isä keskeytti minut. Hän sanoi haluavansa ruokaa ennen kuin menee maata.
Laitoin illalliseksi lämpimiä ahvenleipiä. Söimme taas hiljaisuuden vallitessa, kunnes yhtäkkiä kysyin:
”Saanko huomenna tulla mukaan?”
Hämmästyin itsekin kysymystäni. Isä katsoi minua kurtistaen kulmiaan. Hänen harmaa tukkansa oli poninhännällä. Päällään hänellä oli sininen t-paita ja hänen käsivartensa olivat vahvat ja ruskettuneet. Vasemmassa käsivarressa oli ankkuri ja lokki.
”En ole menossa huomenna, pidän vapaapäivän. Voisimme käydä kylällä syömässä, jos haluat.”
”Haluaisin mennä merelle.”
”Olin ajatellut pitää välipäivän. Olkapäitä särkee.”
”Ei meidän tarvitsisi heti aamusta mennä, eikä edes kalastaa. Voisimme käydä jollain saarella.”
”Pitää miettiä. Jutellaan aamulla”, isä murahti, nousi pöydästä ja meni huoneeseensa. Ovi sulkeutui ja kuulin kuinka hän laittoi vanhan radionsa päälle. Välillä minusta tuntui, että isäni oli entisaikojen merimies, joka oli vahingossa päätynyt väärälle vuosisadalle. Kutsuin häntä joskus mielessäni merirosvoksi. Ilkeä hän ei ollut, mutta välinpitämätön, kuin olisi pitänyt minua turhana.
Heräsin aamulla ensimmäisenä ja keitin itselleni vahvaa kahvia. Luonto oli hiljaa. Kalastajat olivat jo menneet ja ranta oli tyhjä. Istuin kahvikuppi kädessä verannan portaalla, kun isä yhtäkkiä istui viereeni. Hänelläkin oli kuppi kädessään. Hän joi sen tyhjäksi ja katsoi minua.
”Oletko valmis?” hän kysyi ja lähti rantaa kohti. Nielaisin lopun kahvin ja lähdin isän perään. Työnsimme veneen vesille. Isä nakkasi muutaman ongen perään ja käski minua nousemaan kyytiin. (jatkuu)
LOTTA RAUNIO
Turku
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
