UUTISTAUSTA Parlamentti lyö nyrkkiä pöytään
Mikään ei Euroopan unionissa näinä päivinä etene niin kuin pitäisi. Valtionpäämiehet askaroivat poliittisesti suosittujen aiheiden kimpussa ja saavat aikaan yksimielisiä mutta yhdentekeviä ratkaisuja.
Viime viikon huippukokouksen päätökset veronkierron suitsemisesta ovat tästä hyvä esimerkki. Niiden julkisia talouksia elvyttävään vaikutukseen pätee suomalainen kansanviisaus: ennen kurki kuolee kuin suo sulaa.
Pahiten EU:n uskottavuutta rasittavat ne vastoinkäymiset, jotka alkavat, kun jossain asiassa on ensin julistettu suuri ja merkittävä voitto.
Näin on käymässä EU:n vuosien 2014–2020 rahoituskehykselle, josta valtionpäämiehet pääsivät historialliseen sopuun kuluvan vuoden helmikuun alussa. Hetken näytti jo siltä, että asia saataisiin kunniallisesti pois päiväjärjestyksestä vuoden puoliväliin mennessä. Mutta kun ei.
Asian taloudellista merkitystä ei pidä suurennella.
EU:n varainkäyttö seitsemän vuoden ajalta vastaa vain yhtä prosenttia jäsenmaiden bruttokansantuotteesta. Rahat käytetään pääosin ihan asiallisiin hankkeisiin – vajaa kymmenys käytetään byrokratian pyörittämiseen – mutta ihmeitä sillä ei tehdä.
Aivan toista luokkaa ovat ne rahat, jotka liikkuvat vapailla sisämarkkinoilla. Siellä tehdään todelliset tilit, jos vain kauppa käy, yritykset investoivat ja taloudet kasvavat.
Uutta rahoituskehystä koskeva riita ei ole talous- vaan valtapoliittinen.
Riidan ytimessä on se yksinkertainen tosiasia, että vuosi 2013 on nykyisen rahoituskehyksen viimeinen. Monilla EU:n jäsenmailla, joiden kehityshankkeiden rahoittamiseen EU on sitoutunut, on ollut ongelmia hankkeiden aloittamisessa muun muassa siksi, että niiden omarahoitusosuutta ei ole saatu kasaan.
Kehyskauden kääntyessä kohti loppua ne ovat ryhdistäytyneet, ja rahoitusvaateet ovat alkaneet nopeasti kasautua. Kehyskauden viimeiseen vuosibudjettiin on näin revennyt noin 11,2 miljardin euron vaje. Sen täyttämisestä nyt on kyse.
Niitä maita, jotka saavat EU:n budjetista enemmän kuin sinne maksavat, on lukumääräisesti kolme kertaa enemmän kuin niin sanottuja nettomaksajia. Saajamaiden edustajilla on Euroopan parlamentissa selkeä enemmistö.
Ei siis ole ihme, että komission ja neuvoston huippuvirkoja tavoittelevat parlamentin johtohenkilöt nyt lyövät nyrkkiä pöytään: Jos ei vajetta ensin katetta, ei tule myöskään uutta rahoituskehystä.
Koska todellisia maksajia on vähän, lisälasku ei ole ihan mitätön. Saksalle se olisi noin 2 miljardia, Ranskalle 1,8 miljardia ja Britanniallekin 1,2 miljardia euroa. Suomen osuus olisi parinsadan miljoonan euron luokkaa – aikana jolloin halukkuus osallistua EU:n kustannuksiin muutoinkin matelee pohjamudissa.
Parlamentin puhemies, komission puheenjohtaja ja Irlannin pääministeri sorvasivat asiasta kohtuullisen välitysehdotuksen.
Kun summan kertamaksu ei ministerineuvostossa saanut taakseen määräenemmistöä, maksettakoon summa kahdessa erässä: ensin 7,3 miljardia euroa ja loput loppuvuodesta, kun tarkka tarve on varmasti selvillä.
Britannian johtama viiden kovan joukko – Suomi niiden mukana – äänesti tätä ehdotusta vastaan.
Tämä ei olisi kompromissia kaatanut, vaan sen teki enemmistön päätökseen liittämä lisäehto:parlamentin on hyväksyttävä uusi rahoituskehys ilman, että sillä on varmuutta loppuosan koosta tai sen maksamisesta. Petosta, huusivat parlamentin edustajat, ei tule mitään!
Kun parlamentin, komission ja neuvoston edustajat huomenna kokoontuvat toiseen kolmikantaiseen neuvotteluunsa eli trilogiin, vaihtoehtoja on täsmälleen kaksi. Joko neuvosto taipuu ja maksaa koko summan kerralla, tai parlamentti luopuu vaatimuksestaan ja saa sen vastapainoksi tukun itse kehykseen liittyviä laadullisia myönnytyksiä.
Kaikesta päätellen kumpikaan osapuoli ei taivu. Riita siirtyy ensi syksyyn ja kokkapuheet EU:n päätöksenteon naurettavuudesta saavat jälleen kerran lisää polttoainetta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
