Nykyajan seikkailukirjassa etsitään geokätköjä
Geokätkijä tarkistaa mahdollisen piilopaikan aina ensin, sillä aika usein siellä on käärme tai rikkoutunut lasipullo, Johanna Hulkko kertoo. Saara Olkkonen Kuva: Viestilehtien arkistoNOKIA (MT)
Lasten ja nuorten kirjojen helmasyntejä ovat usein liika yrittäminen, lukijan aliarviointi ja se, ettei aikuinen kirjoittaja ehkä kuitenkaan ole riittävän sisällä kohdemaailmassaan.
Nokialainen Johanna Hulkko on piristävä poikkeus: kirjat elävät tässä ajassa ja vievät mukanaan mutta eivät yritä liikaa selittää nuorten maailmaa.
Hulkko tehtailee kovalla vauhdilla uutta lastenkirjasarjaansa. Geoetsivien ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2013, ja maaliskuussa ilmestyy jo viides kirja.
Kirjoissa liikutaan kirjailijan kotikonnuilla Nokialla Tampereen kupeessa ja paljon metsässä, saarilla ja muualla luonnossa. Kirjojen punaisena lankana on nimittäin geokätköily.
”Oma perheemme aloitti harrastuksen kymmenen vuotta sitten. Kolmas lapsi kulki mukana vauvan kantokopassa, ja siellä me painettiin koko perhe!” Hulkko muistelee.
Nyt Hulkon 11-, 13- ja 16-vuotiaat eivät enää juuri kätköile.
Hulkon mukaan hyvä geokätköpaikka on sellainen, että ihmisellä herää halu mennä sinne: kiinnostava, kaunis tai kuuluisa paikka, suo, metsä, muistomerkki tai patsas.
”Moniin hienoihin paikkoihin ei osaisi muuten mennäkään, kun tuolla ympäri maata ajelee. Siellä on ihan uskomattomia laavuja ja taukopaikkoja, joita ihmiset ylläpitävät ja joissa on polttopuutkin valmiina!”
Kaupungin keskustoissa jännitys taas tulee siitä, että kätkölle pitää päästä muiden huomaamatta. Piiloja ei nimittäin saa paljastaa.
Kätköstä löytyy yleensä muistivihko ja kynä, johon löytäjä voi kirjoittaa terveisensä. Siellä voi olla myös jokin pieni esine, jonka löytäjä voi ottaa kunhan jättää tilalle jotakin muuta.
Kätköjä ei haudata maahan tai kiven alle, vaan sujautetaan sopivaan koloon.
Hulkko on itse tehnyt kätkön, jonka ratkaisu perustui kirjastoluokkiin.
”Se oli mysteerikätkö ja kutsuin sitä Siuron sivukirjastoksi.”
Erikoisin löytö oli elävä kala, josta pikkupojat kyllä soittivat vinkkipuhelun Hulkolle.
Hulkko on kirjoittanut aiemmin kaksi aikuisten romaania.
”Olen aina halunnut kirjoittaa lapsille. Se on mielestäni merkittävintä kirjallisuutta, mitä on. Olen itse ollut aina ahmijalukija. Ajattelin, että geokätköily on hyvä maailma seikkailuille.”
Siitä syystä jokaisen Geoetsivän lopussa on ensimmäinen luku seuraavasta kirjasta.
”Ahmimislukijalle mikään ei ole niin surullinen hetki kuin se, kun kirja loppuu. Kun huomaa, että täältähän löytyy lisää, saa vielä mahdollisuuden pysyä siellä fiktiivisessä maailmassa.”
Tapa on poikkeuksellinen, mutta ymmärrettävä ja televisiosta tuttu ensi jaksossa -nähdään koukutus. Hulkko on nimittäin ollut Uusi päivä -televisiosarjan käsikirjoittajana.
Hän ohjaa myös luovaa kirjoittamista ja on oppinut toimittajana yhdistelemään aineksia. Jännittäviin seikkailuihin joutuvista Geoetsivistä tuleekin mieleen kotimainen versio Viisikosta.
Roolihahmoissa yhdistyy omaa lähipiiriä ja tuttavia.
”Päähenkilössä Raparperi-tytössä on minua itseäni ja tytärtäni, samaa huolehtivuutta.”
Seikkailujen lomassa tulee otettua kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin: kannetaan huolta lähikaupasta ja kaavoituksesta. Raparperikin asuu kahden isän kanssa, jotka karppaavat ja kokeilevat ruokatrendejä.
”Haluan, että lapset ovat aktiivisia toimijoita, ottavat kantaa ja toimivat itsenäisesti. Ja kun kuvaa nykyajan lapsen elämää, nykyajan ilmiöt tulevat kirjaan.”
EIJA MANSIKKAMÄKI
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
