Ongelmapuurossa mittakaava katoaa
Meiltä voi puuttua laman kolkutellessa moniakin asioita, mutta haasteista ei ole pulaa.
On kasvava ruokahävikki, kalakato merissä, ravinnekuormitus, työttömyyskriisi, uuvuttava byrokratiamylly, ilmastonmuutos, fosforipula, sodan uhka eikä istuvia talvikenkiäkään vain tahdo löytyä!
2010-luvun ongelmat puuroutuvat hämäräksi massaksi: Ihmiselle ei ole luontevaa ajatella ongelmia mittakaavassa, jossa ne nykyään ovat.
Internet tekee tärkeysjärjestyksen hahmottamisesta entistä vaikeampaa.
Lehdessä on pääuutinen ja pienempiä uutisia.
Verkossa on hassu kissa, sen alla Isis-ryhmän teloituksia, ystäväsi varpaat aurinkorannalla ja ohoh, meneekö Suomi Natoon? Ja pitäisiköhän testata, kuinka paljon minulla ja Cheekillä on yhteistä?
Nykyinen mittakaava tekee tiedostavan taviksen arjesta sekavaa. Pitäisi kai auttaa Intian sorrettuja naisia, mutta ensin laitan nuo tapetit.
Nähtäväksi jää, millainen sukupolvi klimppisestä tietopuurosta kömpii. Toivottavasti ei täysin kuuroutunut.
Yhteiskunta on täynnä turhautunutta energiaa ja tahtoa muuttaa maailmaa paremmaksi.
Kanavat vaikuttamiseen ovat kuitenkin solmussa.
Miksei muutoshalu purkaudu, kun osaamattomat päättäjät hassaavat miljardeja toimimattomiin tietojärjestelmiin?
Tai silloin, kun raaka-ainevarantoja kaupataan surutta ulkomaille? Tai kun ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi vaadittaisiin toimia? Tai kun suuryritykset tahkoavat voittoa polkemalla toisessa maassa työntekijöiden oikeuksia?
Miksi kuohahtaa vasta silloin, kun kuullaan, että sossu kustantaa maahanmuuttajalle lastenvaunut?
Siitäkin huolimatta, että vaunut kustannetaan myös vähävaraisemmille suomalaisperheille.
Siksi, että ongelmien hahmottamisessa mittakaava on hukassa. Ja jos pienen mittakaavan ratkaisuilla saa ääniä, miksei niin olisikin.
Ihmisen kyky hahmottaa mittakaavaa on rajallinen. Huomiokyky terästyy, kun kohteena on yksilö tai pienempi joukko.
Esimerkkinä mainittakoon verkossa ammoin kiertänyt teksti ja kuva koirasta, joka oli köytetty kiinni taidegallerian seinään Nicaraguassa.
Tekstissä kerrottiin koiran olevan itsessään taideteos: sitä näännytettiin kuoliaaksi taiteen nimissä. Kuvassa näkyi säälittävä eläin, jota välinpitämätön yleisö pällisteli.
Allekirjoitin vimmastuneena vetoomuksen koiran vapauttamisesta. Että tällaista voikin tapahtua!
Viikkoa myöhemmin aihe tuli puheeksi erään tutun kanssa. Et kai vain allekirjoittanut sitä, hän kysyi.
Selvisi, että koira oli ollut galleriassa kiinni muutaman tunnin ja se sai myös ruokaa. Tarkkasilmäinen olisi kenties havainnut taiteilijan nimen vetoomuksen allekirjoittaneiden listalla.
Taiteilijan mielestä teos osoitti, kuinka tekopyhiä ihmiset auttamisenhalussaan ovat.
Nicaraguassa katukoiria kuolee jatkuvasti, mutta niiden kohtalo ei kiinnostanut ketään.
Tarvittiin seinään kiinnitetty katukoira, ennen kuin myötätunto heräsi. Lisäksi tuskin kukaan vaivautui selvittämään jutun todenperäisyyttä.
Myönnytykseksi herkkäuskoisuudelleni sanottakoon, etten ollut ainut. Muutama media uutisoi tapauksesta referoiden suoraan kiertokirjettä.
Miksi seinään kiinnitetty koira tuntuu todemmalta kuin ajatus kulkukoirien kärsimyksestä?
Kalifornialaiset tutkijat ovat havainneet, että yksinkertaisempi väite on meistä todenmukaisempi. Mitä vähemmän aivojen täytyy prosessoida väitettä, sitä oikeammalta se vaikuttaa.
Tutkijat esittivät väitteitä kuten ”kilpikonnat ovat kuuroja” ja ”neste lämpömittarissa on magnesiumia” aiheeseen liittyvien kuvien kanssa.
Kun kilpikonnaväite luki kilpikonnan kuvan alla, tutkittavat arvioivat todennäköisemmin väitteen olevan totta.
Visuaalinen ärsyke teki väitteestä helpommin ymmärrettävän, minkä aivot tulkitsivat totuudenmukaisuutena.
Tutkimukset ja arkikokemus osoittavat, että käsityskykymme on rajallinen.
Silti juuri meidän pitäisi ratkaista käsillä olevat ongelmat ja kyetä toimimaan globaaleilla markkinoilla, vaikka ymmärryksen ulottaminen rapakon taakse ei näillä aivoilla tahdo onnistua.
Toivoa sopii, että oman käsityskykynsä rajallisuuden ymmärtämällä sen voi myös ylittää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
