Tuohikaton tekijän sesonki on lyhyt

Kun tuohi alkaa irrota puusta, on työhön kiire, tietää toivakkalainen tuohikattojen tekijä Kari Siikanen. Kuva: Petteri Kivimäki

Suotta ei rahaa kutsuta tuoheksi. Koivun tuohi on kiskottava ajallaan pystypuusta, jos sillä meinaa tienata tai päästä rakentamaan katon.

”Kun tuohi alkaa irrota, on lähdettävä niihin hommiin, olipa muuta tekemistä tai ei”, sanoo tuohikattojen rakentaja Kari Siikanen.

Tuohen irrottamisen sesonki on lyhyt, päivistä kiinni.

”Viikko juhannuksen molemmin puolin. Kun tuohi menee kiinni, niin sitä ei irrota enää millään.”

Puiden kasvupaikkaerot antavat hieman pelivaraa. Varjossa kasvaneen koivun kimppuun ei ole ihan yhtä kovaa kiirettä kuin etelärinteellä aurinkoa saavan puun.

Kun tuohen alla nestevirtaukset ovat alkukesästä valloillaan, niin tuohi suorastaan ponnahtaa ulos koivun rungosta.

”Nestepaine painaa tuohen irti. Ei tarvita kuin pieni viilto ja tuohi lähtee. Silloin tuohen kerääjältä pääsee nauru”, Siikanen veistelee.

Tuohi irrotetaan kasvavasta puusta viikko juhannuksen molemmin puolin. Pylväskengillä taiturointi tekee työstä raskasta. Kuva: Kari Siikasen kotialbumi

Naurulle on syytä, sillä kasvan puun rungolla metrien korkeudessa pylväskengillä taituroivan tuohenirrottajan työ ei ole helpoimmasta päästä.

”Se on raskasta ja puusta putoamisen vaara aina läsnä. Ei ihme, että tämä työ ei nuoria jaksa kiinnostaa.”

Siikasen Toivakassa Keski-Suomessa toimiva Karin Päre ja puu on yksi harvoja tuohikattojen ammattimaisia rakentaja Suomessa. Yrittäjiä ei ole alalla tungokseksi asti. Joensuussa vaikuttanut Jespuu lopetti kattotuohen toimittamisen äskettäin.

Parasta tuohta saadaan sekametsässä kasvavasta koivusta.

”Sellainen puhelinpylvään paksuinen, suora ja oksaton puu on paras. Siitä tulee 60 senttiä leveää arkkia. Yleensä viilto tehdään rungossa aina 60 sentin välein, mutta joskus olen lutkauttanut alas parimetrisiä tuohia, jos on oikein hyvä puu.”

Siikanen irrottaa tuohen yleensä 6–7 metrin korkeuteen saakka. Voisi kuvitella, että kaadetusta puusta saisi parhaiten tuohta. Siikanen on eri mieltä.

”Jos tuohesta meinaa elannon kiskoa, se on tehtävä pystyssä olevasta puusta. Maahan kaadetusta puusta tuohta ei saa kunnolla irti.”

Kuorittu koivu säilyy pystyssä muutaman vuoden.

”Seuraavana kesänä kuorimisesta se vielä kelpaa kuitupuuksi, kahden vuoden päästä polttopuuksi. Mutta viiden vuoden päästä se on jo laho.”

Irrottamisen jälkeen tuohiarkit on laitettava sukkelasti painumaan noin viikon ajaksi. Irrotettu tuohi alkaa jo vuorokauden kuluessa käpristyä, jonka jälkeen sitä ei saa suoraksi enää millään.

Auringonpaiste tai tarkemmin sen ultraviolettisäteet ovat irrotetulle tuohelle myrkkyä. Siikanen peittää painotetut tuohet pressulla, joka suojaa paitsi auringon paahteelta myös vesisateelta.

Tuohi on kuin luonnon omaa goretex-kangasta. Tuohi hengittää mutta ei päästä vettä läpi. Siksi tuohipinot pitää suojata sateelta.

”Jos sadevesi imeytyy pinkattujen arkkien väliin kapillaarisesti, niin se pilaa tuohen.”

Samasta syystä tuohta ei voi kiskoa sateella, sillä arkit jäävät liian märiksi ja alkavat pian pilaantua. Pilvinen hieman sadetta lupaileva sää on otollinen keli.

Tuohikaton teko ei Siikasen mukaan ole rakettitiedettä. Tuohikaton sijasta voidaan puhua myös malkakatosta. Veskikatteen virkaa tekevät tuohet asetellaan ruoteiden päälle kuoripinta alas päin ja niin, että tuohen viirut tulevat veden virtaamissuuntaan.

Niiden päälle ladotut malkapuut painottavat tuohiarkit ja suojaavat tuohta auringon paisteen haurastuttavalta vaikutukselta.

Tuohiarkkeja asetellaan tyypillisesti katolle neljä–viisi kerrosta. Räystäillä laidoilla tuohiarkit ladotaan 10–15 senttiä reunoilta yli. Silloin ne käpristyvät ruoteiden alle ja muodostavat luonnollisen säältä suojaavan tippanokan.

Malkapuut tehdään yleensä nuorista, metsän aluspuina hitaasti kasvaneista kuusista. Alle kymmensenttiset malkapuut menevät sellaisenaan, isommat halkaistaan. Malkapuut ovat tuohikaton kulutustavaraa.

Tuohet käyristyvät räystäällä ja muodostavat itsestään tippanokan, kuten tässä Helsingin Seurasaaren aitan katolla. Kuva: Markku Vuorikari

”Alustuohet kestävät kaksi kolme kertaa kauemmin kuin malkapuut. Niitä vaihtamalla katto kestää kymmeniä vuosia, jopa ihmisiän.”

Siikasella on vahva teoria siitä, mistä sanonta ”näkee rikan toisen, vaan ei malkaa omassa silmässä”, on lähtöisin.

”Isäntä on joskus pimeän aikaan mennyt talon taakse tarpeilleen ja saanut katolta pudonneen lahon malkapuun silmäänsä. Siitä sen on täytynyt lähteä”, malka- eli tuohikaton tekijä Siikanen velmuilee.