Aarteen lukija muistelee seikkailunhaluista pikkuveljeään ‒ Kerran Eino katosi ja etsintöihin ryhdyttiin kyläläisten voimin

Eäänä talvipäivänä Aarteen lukijan pikkuveli katosi lumiseen kuusimetsään. Kuva: Markku Vuorikari

Kerron kahdesta tapauksesta, joista on kulunut likipitäen seitsemänkymmentä vuotta.

Niihin aikoihin vuodenajat olivat kohdallaan. Kesät olivat kesiä ja talvet – niin, lunta oli todella reilulla mitalla ja kunnon pakkaset.

Asuimme mökissä, joka oli rakennettu pitkän pellon yläpäähän. Kaikissa muissa suunnissa oli sankkaa metsää. Tuona talvena nuori Eino-veljeni oli terhakka miehenalku. Äiti oli pukenut hänet ulosmenoon, ja pomppa yllään ja villapipo päässä hän oli lystikkään näköinen pikku-ukko.

Metsässä tehtiin silloin savottatöitä ja puu­tavaraa ajettiin hevosilla. Tukkireet olivat sen ajan mukaisesti parireet, siis kaksi rekeä perätysten tukkien ajoon. Halkotavara kulki samalla reellä, kun päälle nostettiin kehikko. Talviteitä oli metsissä runsaasti ristiin rastiin.

Me lapset leikimme pihalla, kun jossain vaiheessa Eino havaittiin kadonneeksi. Haeskelut ja huutelut lähitienoilla eivät tuottaneet tulosta. Poikaa ei löytynyt, ja ilta alkoi hämärtyä.

Einon etsintöihin alettiin tosimielellä, ja etsijöihin liittyi puutavaran ajajia ja kyläläisiä. Poikaa ei vain löytynyt. Jos hän olisi jossain poikennut tieltä, olisihan hänen jälkensä huomattu, mutta sellaisia ei kukaan ollut havainnut.

Äiti kulki hätääntyneenä jo tarkastettuja metsäteitä ja huuteli: ”Eino, Eino!” Silloin, noin kilometrin päässä kotimökiltä, erään tienristeyksen luota korkean lumivallin takaa kuului hento ääni: ”Äiti.” Siellä tämä pikku-ukko seistä jökötti lumisten kuusenoksain piilottamana kuin jokin kaukopartiomies. Näin tuo katoamistapaus päättyi iloiseen jälleennäkemiseen.

Toinen äidillemme sydämen­tykytystä aiheuttanut tapahtuma sattui reilua vuotta myöhemmin. Asuimme nyt omakotitalossa ja oli kevät, lumet sulaneet. Tässäkin paikassa oli metsä naapurina, ja ihan tontin reunassa kasvoi jättikuusi.

Ja nyt samainen Eino oli muiden huomaamatta kivunnut jättikuusen latvaan. Kun äiti tuli pihalle, hän hihkui sieltä äidille ja samalla heilutti kuusenlatvaa. Muistan, kuinka hauras kuusenlatva heilui pojan mukana laajassa kaaressa. Jos latva olisi katkennut, siitä olisi Einolle seurannut varma alastulo kuin mäkihyppääjällä ja lisäksi pahat vammat tai hengenmeno.

Äiti sai sanottua minulle, että houkuttele nyt poika pian puusta alas, ettei satu onnettomuutta. Enää en muista, millä houkuttelin pienen veljeni laskeutumaan jättikuusesta, mutta onnellisesti alastulo sujui, ja nopeasti. Kuusenpihkan poistamiseen meni sitten sitäkin runsaammin aikaa.

Nämä kaksi tapahtumaa palautuvat mieleeni aina, kun näen jossain kunnon kuusimetsää.

Erkki V. Laakso, Alavus

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 3/2023.