MT Metsä

Kaari Utrio on surullinen ja vihainen nykyihmisen lyhytjänteisyydestä – Perspektiiviä saadakseen suomalaisen pitäisi mennä hänen mielestään useammin metsään

”Teho ja hyöty halutaan maksimoida seurauksista välittämättä”, sanoi kirjailija Kaari Utrio Aarteen haastattelussa vuonna 2009.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Osa suomalaisen sielusta on aina ollut metsässä”, sanoo kirjailija, taiteilijaprofessori Kaari Utrio.

Jo pelkästään kirjallisuudesta tästä löytyy roppakaupalla todisteita. Monet kerrat juuri metsä on ollut paikka, jonne historiallisissa romaaneissa ja näytelmissä on juostu vaikeuksissa itkemään it­kut. Melkein yhtä usein metsässä on rakastettu salaa tai odotettu toista turhaan puiden katveeseen.

Utrio kertoo surevansa sitä, että 1960-luvulla alkaneen kaupungistumisen myötä metsästä on tullut monelle nykyihmiselle osin mene­tetty ja vieras elementti.

”Metsä on edelleen suuri voimava­ramme myös henkisesti. Sen siimeksessä voi kuulla omat ajatuksensa, levätä, virkistyä ja saada etäisyyttä asioihin. Uskon, että metsä voi toisi­naan korvata terapeutin kuuntelevan korvan tai ystävän olkapään.”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Viiden lapsen isoäidille on tär­keää tutustuttaa myös seuraavat polvet luontoon. Kun lapsenlapset haluavat uimaan läheiselle metsä­lammelle, matkalla tutkitaan aina myös kasveja, muurahaispesiä ja opetellaan puulajeja. Arkiset ope­tukset, kuten se, että luontoon ei saa heittää roskia, tarttuvat pienten mieleen uintimatkan kylkiäisinä.

Kaari Utrio kertoo, ettei lapsenakaan pelännyt metsää, ei edes maalaiskesien pitkillä maidonhakumatkoilla.
Kaari Utrio kertoo, ettei lapsenakaan pelännyt metsää, ei edes maalaiskesien pitkillä maidonhakumatkoilla. Kuva: Kari Sarkkinen

Maidonhakumuistot

Helsingissä varttunut Utrio vietti kesät yleensä maalla Karhulassa itäisen Suomenlahden rannalla. Hänen mieleensä ovat jääneet eri­tyisesti maidonhakumatkat.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Ensin piti soutaa. Yleensä tehtävä lankesi Kaarille, isosiskolle. Meri­matkan jälkeen taival jatkui pitkos­puita ja metsäpolkuja pitkin neljän litran maitokannu kainalossa.

”Ei kenellekään vanhemmalle tulisi enää mieleen lähettää pie­niä lapsia yksin usean kilometrin metsätaipaleelle, mutta omassa lapsuudessani oli itsestään selvää, että maidonhaku oli minun ja kah­den pikkuveljeni työtä.”

Jo alakoululaisena Kaari osasi paitsi soutaa myös kokea verkot ja perata itse saaliinsa.

Elokuussa poimittiin urakalla marjoja ja sieniä. Sato kuljetettiin talveksi Helsinkiin, aluksi bussilla ja myöhemmin isän työsuhdeautolla.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Koska minulla on ylitaipuvat nivelet ja poimin lapsena marjoja hyttysten seassa enemmän kuin tarpeekseni, en vieläkään nauti marjastuksesta, vaikka muuten liikun metsässä mielelläni. Olen antanut itselleni luvan ostaa mar­joja pakastimeen.”

Metsä on aina ollut paikka, joka on tarjonnut suomalaisille tilaisuuden yksinoloon. Samaa rauhoittumista hakee myös Kaari Utrio metsälenkeillään.
Metsä on aina ollut paikka, joka on tarjonnut suomalaisille tilaisuuden yksinoloon. Samaa rauhoittumista hakee myös Kaari Utrio metsälenkeillään. Kuva: Kari Sarkkinen

Sienet takapihalta

Sienessä Utrio käy miehensä kans­sa mielellään. Kantarellit, lampaankäävät ja herkkutatit ovat pa­riskunnan suosikkeja. Sienestäjien lempiherkku on yksinkertainen: pannulla paistetut sienet sipulilla ja pekonilla höystettynä.

Sienestysmaastot ovat alkaneet perheen takapihalta jo yli 30 vuoden ajan, vaikka ikänsä Helsingis­sä asuneiden piti alun perin hank­kia Somerniemeltä vain huvila.

”Muistan varhaisen aamun ke­väällä 1975. Mieheni soitti minulle kaupunkiin ja tokaisi, että sano yksikin hyvä syy, miksi asumme Helsingissä. En keksinyt ainutta­kaan syytä, ja pian sen jälkeen huomasimme asuvamme maalla.”

Kotiutuminen kävi helposti. Utrio yllättyi siitä, kuinka häntä usein kaupungissa vaivannut selittämätön surumielisyys ja levottomuus vaih­tui maalla seesteisyyteen. Ei vähiten sen vuoksi, että kirjailija otti tavak­seen kulkea metsissä.

Kirkkaus ja rauha

Rauhoittava, ikuinen ja kirkas ovat sanoja, jotka kuvaavat Utriosta parhaiten suomalaista metsää.

Kirkkaus tulee vastaan lehdillä ja neulasissa, jotka heijastavat valoa. Metsä itsessään henkii rau­hallisuutta ja muistuttaa siitä, että kaikki tarvitsee kasvaakseen aikaa ja kärsivällisyyttä.

”Metsässä sieluni lepää ja rau­hoittuu. Olen sen sukupolven ih­minen, joka ei osaa koskaan pelätä metsässä. Tiedän, että täällä päin on joskus tavattu karhukin, mutta uskon siihen, että eläin väistää kyllä ihmistä. Varmuuden vuoksi pidän mukanani kännykkää, mut­ta luonnossa kulkiessani se on useimmiten äänettömällä.”

Utrion jokainen aamu alkaa noin tunnin kävelylenkillä metsässä. Usein mukana on hänen poikansa koira Ruffe, joka tulee mummolaan hoitoon päiviksi.

”Yrityksemme Amanita sijaitsee kotimme tuntumassa. Sukupolven­vaihdoksen myötä vuonna 2006 sen vetovastuu siirtyi pojalleni. Aamulla kun hän tulee töihin, koira tulee meille. Ruffe on siten tärkeä osa perhettämme ja työyhteisöämme.”

Metsäkaipuu

Syksyt ovat kirjailijalle kiireistä aikaa, koska niihin kuuluu vierailui­ta kirjamessuilla ja kirjakaupoissa.

Utriolta on juuri ilmestynyt 1830-luvun ruukki- ja kartanomiljööseen sijoittuva romaani Vaitelias perillinen, jonka markkinointi haukkaa syksystä ison osan.

”Minusta on tullut hiljaa ja huomaamatta maalainen. Käyn mielelläni välillä kaupungissa ja esimerkiksi messuilla, mutta jos joudun olemaan yli kaksi päivää poissa metsästä, minuun tarttuu ärtyisyys, joka karisee pois vain luonnossa.”

Metsäkaipuu on edellytys myös uusien tarinoiden syntymiselle: juuri aamulenkeillä syntyvät uudet ideat, juonien lukot avautuvat ja henkilöt lähtevät elämään.

Metsä antaa perspektiiviä

Historiaan perehtynyt ja siitä paljon kirjoittanut Utrio arvelee yhden metsän viehätyksistä olleen se, että se oli paikka, jossa oli tilaa olla yksin.

”Kun elettiin ahtaasti, metsä tarjosi rauhoittumispaikan, jonne saattoi mennä silloin kun oli vaikeaa. Toisaalta metsää myös pelättiin. Muistan, kuinka omassakin lapsuudessani lapsia toisinaan etsittiin pitkin poikin metsää.”

Utrio muistuttaa, että metsä on edelleen suurin luonnonvaramme, jonka häviämisestä on oltu melkein aina huolestuneita.

”1800-luvulla suuri taloudellinen huoli oli se, että kaskeaminen hävittää metsät ja energiavaramme hupenevat. Kaskeaminen päättyi vähitellen, mutta samankaltainen lyhytjänteinen elämäntapa on tyypillistä omalle ajallemme. Teho ja hyöty halutaan maksimoida seurauksista välittämättä.”

Kirjailija on surullinen ja vihainen nykyihmisen lyhytjänteisyydestä. Juuri perspektiiviä saadakseen suomalaisen pitäisi mennä hänestä nykyistä useammin metsään.

”Metsässä näkee konkreettisesti luonnon kiertokulun ja ikuisuuden. Kun katsoo tarpeeksi tarkkaan, näkee, ettei oma elinikä sittenkään ole kaikki. Satoja vuosia vanhat hongat ovat olleet ennen meitä ja ovat jälkeemmekin, jos emme tehokkuusvimmassa niitä tuhoa.”

Avohakkuista hän ei pidä mutta sanoo ymmärtävänsä, että niitä toisinaan tarvitaan. Moni muu tehokkuuden nimissä tehty asia saisi hänestä jäädä tekemättä.

”Maalla näkee selvästi esimerkiksi ilmastonmuutoksen. Aiemmin kotimme lähellä sijaitseva Painionjärvi jäätyi itsenäisyyspäivän tienoilla. Nykyään jää peittää sen aikaisintaan uutenavuotena.”

Myös pysyvän lumen aika on lyhentynyt: Utrion kirjanpidon mukaan esimerkiksi viime talvena lunta oli vain kuutisen viikkoa.

Tulevaisuushuolestaan huolimatta hän sanoo tarkkailevansa luontoa vain yksityisesti. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat jatkossakin historiaan.

Matkoja metsän läpi

Utrion romaaneissa tehdään usein matkoja metsän läpi. Kesällä saatetaan kulkea polkuja tai peltoja pitkin, talvella tehdään matkaa esimerkiksi reellä järven yli.

Hän sanoo sään tarkkailemisen olevan sekä osa ammattia että harrastus. Aamulenkin jälkeen hän kirjaa päiväkirjaansa lämpötilan ja lyhyen kuvauksen säästä.

”Taidan olla tyypillinen suomalainen, sillä minulla on yli 30 vuoden ajalta merkinnät kesän kauneimmista hellepäivistä ja siitä, onko jonakin päivänä satanut vai paistanut.”

Sään kanssa on oltava tarkka­na myös kirjoissa. Esimerkiksi keskiajalla oli yhtä lämmintä kuin nykyään, mutta sen jälkei­nen pieni jääkausi toi mukanaan nykyistä kylmemmän ilmaston, jota kesti 1800-luvulle asti.

Myös metsä on osattava kuvata kirjoissa oikeanlaiseksi. On tiedettävä, onko tietyllä seudulla tiettyyn aikaan voinut kasvaa vaikka tammia tai vaivaiskoivuja

Koppa mukaan

Luonto tulee vastaan heti kirjailijan takapihalla. Puutarha on vehreä ja pihan perällä on pieni saunamökki, joka lämpiää klapeilla.

Saunan pihassa on pienenpieni lampi, jossa voi uida muutaman vedon, jos lähdeveteen tarkenee. Vielä viime kesänä lammessa polski kuutisenkymmentä ruutanaa, jotka Kaari ja hänen miehensä olivat isolla työllä ja vaivalla siirtäneet kotilampeensa. Syksyllä tuli saukko, joka popsi kaikki kalat aamupalakseen.

Vaikka Utrio pitää enemmän paisteesta kuin sateesta, kehnokaan sää ei ole hänelle este tarkkailla lammen elämää tai mennä metsään. Hän muistuttaa, että sade ja aurinko paljastavat tutustakin paikasta eri puolia.

Syksyllä sateen jälkeen luonnossa liikkuessaan Kaari Utrio kantaa usein mukanaan koppaa, jonne voi kerätä kantarellit ja suppilovahverot. Samalla, kun koppa täyttyy sienistä, rentoutuu mieli.

”Someron honkapuiset harjurinteet tarjoavat minulle iloa, rauhaa ja sopusointua, jollaista en muualta löydä.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2009.

Metsäpalvelut

Miltä metsäsi näyttää euroissa? Lisää laskuriin vain tilasi pinta-ala ja maakunta, niin saat arvion metsätilasi arvosta.