Smolander: Mitä on luonnonmukainen metsänhoito? Ideologisoitunut kysymys siitä, onko jatkuva kasvatus luonnonmukaisempaa kuin jaksollinen kasvatus, on syytä unohtaa

Jaksollinen kasvatus perustuu metsikkötalouteen. Siinä on selkeä uudistumisvaihe ja metsää kasvatetaan tasaikäisenä. Kuva: Kari Salonen

Jatkuvaa kasvatusta markkinoidaan luonnonmukaisena tapana hoitaa metsää. Vähälle huomiolle on jäänyt Erkki K. Kalelan esittelemä luonnonmukaisen metsänhoidon malli.

Jatkuva kasvatus on Tapio Kaitaharjun keksimä ja Erkki Lähteen lanseeraama nimi metsänhoidolliselle harsinnalle. Siinä ei ole erillistä uudistamisvaihetta, vaan taimettuminen tapahtuu samanaikaisesti puiden kasvatuksen kanssa ja puustoa kasvatetaan eri-ikäisinä. Jaksollinen kasvatus taas perustuu metsikkötalouteen. Siinä on selkeä uudistumisvaihe ja metsää kasvatetaan tasaikäisenä.

Molemmat oppirakennelmat periytyvät meille Saksasta, kuten Matti Leikola on mainiosti kuvannut.

Jaksollisen kasvatuksen mallin loivat Hartig ja Cotta 1800-luvun alussa tukkipuuhakkuilla pilattujen metsien korjaamiseksi. Avohakkuista ja viljelystä tulikin Saksassa valtamenetelmä. Tuli kuitenkin paljon epäonnistumisia ja tuhoja.

Reaktiona näihin Gayer kehitti 1870 luonnonmukaisen metsänhoidon opin. Se perustui viljelyn korvaamiseen luontaisella uudistamisella sekä sekametsien kasvattamiseen eri-ikäisinä. Molemmissa tavoitteena oli arvokkaan tukkipuun kasvatus.

Suomessa 1800-luvun puolivälissä, jolloin teollinen puunjalostus käynnistyi, rintamaiden metsät olivat kaskitalouden, tervatalouden ja tukkipuuharsintojen jäljiltä huonossa kunnossa. Huoli jalostuskelpoisen puun loppumisesta johti 1886 metsälakiin: ”Metsiä älköön hävitettäkö”. Laista huolimatta poimintahakkuut jatkuivat ainakin yksityismetsissä.

Ensimmäinen Valtakunnan metsien inventointi (VMI) 1920-luvulla toimi lopullisena herättäjänä. Sen tulosten pohjalta Ilvessalo esitti, että hyvällä metsänhoidolla kasvu voidaan kaksinkertaistaa. Metsäntutkimuslaitos alkoi tutkia selkeitä uudistamishakkuita perustaen myös metsänhoidollisen harsinnan kokeita.

Sotien jälkeen oli kertynyt näyttöä harsintametsien heikosta uudistumisesta. Tiedossa olivat myös metsänhoidollisen harsinnan, luontaisen uudistamisen ja viljelykokeiden tulokset. Näitä tukivat yritysten omissa metsissään saamat kokemukset näistä menetelmistä.

Tätä tietoa hyödyntäen Erkki K. Kalela julkaisi vuonna 1945 – kolme vuotta ennen harsintajulkilausumaa – oppikirjassaan Metsät ja metsien hoito luonnonmukaisen metsänhoidon oppirakennelman.

Kalelan mukaan kasvien välinen taistelu muovaa metsät sellaisiksi, jollaisina ne luonnonvaraisina eri seuduilla esiintyvät. Metsänhoito on tämän puulajien välisen ja puulajin sisäisen olemassaolon taistelun hyödyntämistä ja ohjaamista.

Alaharvennuksissa hyödynnetään taistelussa häviölle tuomitut alempien latvuskerrosten puut sekä huonolaatuiset puut. Lisäksi päävaltapuiden kasvuoloja parannetaan poistamalla niiden ympäriltä pahimpia kilpailijoita.

Metsikön kasvatuksen tuloksena on tasaikäinen tukkipuusto, jota myöhemmin valmistellaan väljennyshakkuilla uudistamisvaiheeseen, männiköt siemenpuu- ja kuusikot suojuspuuasentoon. Näin seuraava sukupolvi syntyy kasvupaikalle sopivien geneettisesti parhaiden puiden jälkeläisistä.

Malliin kuului selkeä luontaiseen siementymiseen perustuva uudistamisvaihe. Kalelan mukaan eri lailla pilattujen metsien kuntoon laittaminen edellytti kuitenkin usein viljelyä. Kirjassa onkin kuvattu sen aikaiset siemenen hankinnan, taimituotannon ja viljelyn menetelmät.

Kalelan mukaan metsänhoidollisten hakkuiden joukkoon ei meillä voida sisällyttää metsänhoidollista harsintaa, sillä meikäläisistä puulajeista edes kuusi ei täytä niitä harsintahakkuisiin soveltuvan puulajin vaatimuksia, joita Keski-Euroopan jalokuusilla on, valopuulajeista männystä tai koivusta puhumattakaan.

Kalelan kuvaamat jaksollisen kasvatuksen ja jatkuvan kasvatuksen mallit luonnonmukaiselle metsänhoidolle ovat täysin vastakkaiset.

Jaksollisessa kasvatuksessa suositaan koko metsikön kehityksen ajan nopeakasvuisimpia, laadultaan parhaita puita, jotka siementävät uudistushakkuilla perustettavat metsiköt. 1960-luvulta alkaen viljely on syrjäyttänyt pitkälle luontaisen uudistamisen. Jatkossa hoitotoimenpiteet ovat samanlaiset.

Jatkuvassa kasvatuksessa poimitaan suurimpia puita, joita jaksollisessa kasvatetaan. Pienempiä harvennetaan tarvittaessa. Taimettuminen ja isompien puiden toipuminen hakkuiden jälkeen ovat edelleen menetelmän kriittiset kysymykset.

Onko peitteisyyden ylläpitävä jatkuva kasvatus luonnonmukaisempi menetelmä kuin parhaiden puiden suosimiseen ja luontaisen poistuman hyödyntämiseen perustuva jaksollinen kasvatus?

Tämä ideologisoitunut kysymys on syytä unohtaa. Menetelmien arvioinnin on perustuttava kokeelliseen tutkimukseen ja sen pohjalta tehtyihin kritiikin kestäviin mallilaskelmiin.

Heikki Smolander

eläköitynyt metsähoidon erikoistutkija

Lue MT:n kaikki mielipidekirjoitukset

Edit. Otsikkoa muutettu 15.3.22. klo 10.29 ja 16.3.22. klo 8.36, lisätty kysymys luonnonmukaisuudesta.