Muistokirjoitus: Tapio Airola oli pidetty opettaja, jonka kiinnostus metsänhoitoon oli pohjatonta ‒ menehtyi vain 20 metrin päässä synnyinpaikastaan

Tapio Airola kuvattuna vuonna 2024 pihakoivikon harvennuksen jälkeen. Koivikko oli istutettu Airolan pojan Matin syntymävuonna 1991. 

Tapio Sakari Airola syntyi Yli-Airolan tilalla Kärkölässä 23.3.1946. Hän täytti tänä vuonna 80 vuotta. Hän oli toiseksi vanhin Pentin ja Airan neljästä lapsesta. Vain reilu viikko syntymäpäivästä saimme suruviestin, että Tapio oli menehtynyt tapaturmaisesti vain 20 metrin päässä syntymäpaikastaan 1.4.2026.

Koulutaival alkoi Uudenkylän kansakoulussa, jonka jälkeen Tapio siirtyi Lahden Lyseoon. Lyseosta hän oli erityisen ylpeä. Ylioppilaaksi Tapio kirjoitti 1965.

Asepalveluksen Airola suoritti Savon Prikaatissa Mikkelissä, josta siirtyi reserviin alikersanttina. Myöhemmin hänet ylennettiin reservissä kersantiksi. Kotikasvatus ja asepalvelus jättivät jälkensä. Isänmaallisuus korostui puheissa usein. Armeijan jälkeen Tapio valmistui agronomiksi vuonna 1971.

Maanviljelyn ohella Tapio teki työuransa opetushommissa. Ensin Etelä-Karjalassa Pulsan Karjatalouskoulussa, josta siirtyi 1983 Saaren Maatalousoppilaitokseen Mäntsälään työskennellen siellä aina eläkkeelle jäämiseen asti. Oppilaitos tosin vaihtui Keudaksi 1995.

Opetusaineista etenkin metsätalouden ja puuntuottamisen opettaminen oli sydäntä lähellä. Opetus oli käytännönläheistä, koska kokemusta oli kertynyt omilla metsätiloilla työskenneltäessä.

Opettajana Tapio oli persoonallinen. Täsmällisyys oli tärkeää. Hänet muistetaan suoruudestaan, ammattitaidostaan ja väsymättömästä työstään oppilaiden parhaaksi. Tapion viljelemä ”kaakkois-Kärkölän murre” on jättänyt muistijäljen niin oppilaisiinsa kuin työyhteisöönsäkin.

Vuonna 1984 Tapio meni naimisiin Hannelen kanssa. Poika, Matti, syntyi 1991.

Heti alusta alkaen talon töitä tehtiin tasa-arvoisesti niin pellolla kuin metsässäkin. Tasa-arvoisuus tuli esiin puheissa ja myöskin teoissa, joka ei ollut 1940-luvulla syntyneelle hämäläiselle tavanomaista. Ammattitaitoa arvostettiin niin työssä kuin politiikassakin ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Metsä oli Tapiolle ja Hannelelle yhteinen intohimo. Taimia istutettiin ja raivaussahatyöt hoidettiin yhdessä. Kiinnostus metsänhoitoon oli pohjatonta. Metsäpinta-alaa kasvatettiin, kun sopivia kohteita tuli myyntiin. Metsätaitokilpailut kuuluivat kesäisin pariskunnan harrastuksiin.

Menestystäkin tuli ja aina osattiin iloita myös toisen menestyksestä. Toki kilpailun jälkeen perattiin tehtävät kriittisen huolellisesti.

Toinen merkittävä intohimo oli metsästys, etenkin hirven- ja peuranmetsästys. Pariskunta osallistui jahteihin Mertien Metsästäjien riveissä. Tapio saattoikin puolisonsa nopeasti jahtiporukkaan, mikä oli harvinaista miesvaltaisessa lajissa. Hirvenpyynnin päätyttyä jatkettiin peurojen kyttäämistä omalla kyttäyspaikalla.

Tilan sukupolvenvaihdoksen jälkeen Matti toi Yli-Airolaan uuden emännän, Jasminin. Matin ja Jasminin perhe kasvoi kolmella pojalla, jotka toivat Tapion elämään uutta virtaa. Uudesta kodista juostiin mummun ja papan luokse päivittäin.

Tapiolla oli isännyyden vaihduttua mahdollisuus osallistua talon töihin, etenkin metsätöihin aktiivisesti. Talvikausina kahdesti viikossa käytiin vesijumpassa. Tutuksi tuli lausahdus, joka Tapion muistoksi uimahallilla pidetyssä hiljaisessa hetkessä lausuttiin vielä kerran: Liike on lääke!

Muistokirjoituksen ovat kirjoittaneet monet metsämarssit ja antoisat metsäkeskustelut käyneet Antero Lehti ja Heikki Nikkinen; metsämiehiä Kärkölästä.