EU:n suhde kansalaisten metsiin on kuin suoraan Ultra Bran kappaleesta – ”Sinä et heitä kiinnosta; seisot heidän edessään vailla nimeä”

Vihreät pitävät Ultra Brasta, koska sen merkittävä sanoittaja on Anni Sinnemäki. Taloustoimittaja Juhana Rossin sanoitus ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” ei ole enää niin suosittu.

1990-luvulla vihreät pitivät Euroopan unionia kolonialismina. Mutta he hyväksyivät sen, kun havaitsivat sen ympäristökolonialismiksi.

Rossin sanoitus kuvaa lähes sanatarkasti komission byrokratian suhtautumista EU-kansalaisten metsiin. Tahto ilmenee kesäkuun lopulla julkisuuteen vuodetussa luonnoksessa unionin metsästrategiaksi.

”Sinä et heitä kiinnosta; seisot heidän edessään vailla nimeä”, runoilee Rossi.

Lopullinen strategia on lievempi, kiitos vaikuttamistyön. Luonnoksen teki kuitenkin komission pääosastojen byrokratia, joka on ennallaan. Pääosastoista jokainen haluaa valtaa, myös muilta pääosastoilta.

Parlamentin ne sivuuttavat, koska siihen voivat vaikuttaa jäsenmaat. Ja isännällä on aina myös myötäilijänsä: ympäristöministeri Krista Mikkosen (vihr.) mielestä metsänomistaja voi olla levollinen.

Pääkomissaari Ursula von der Leyen lienee Mikkoseen tyytyväinen. Tosiasiassa lepo olisi metsäalan pahin virhe.

Luonnonsuojeluliiton Tapani Veistola kumppaneineen vakuuttaa, että strategia ei sido ketään, vaikka sen nimenomainen tarkoitus on sitoa unionin tulevaa lainsäädäntöä. ”Piikkilangat siirretään rajoille Afrikan ja Aasian. Pois, pois tieltä ylikansallisen pääoman.”

Metsäalan toimintaympäristö on muuttunut. Isot liiketoimintariskit ovat kaikonneet, mutta poliittinen riski on moninkertaistunut. Metsämaailma on täysin uusi.

Suurin haaste on kuultu unionin sydänmailta: emme voi vähentää päästöjämme, teidän nielunne ovat meille mahdollisuus. Metsänsä tuhonneet haluavat ottaa niiltä, jotka ovat metsistään huolehtineet.

Tämä on politiikkaa. Tutkimusta komissaarit kuuntelevat kuin pahainen kansalaisjärjestö: noukkivat sen, joka sopii suunnitelmaan. Esimerkiksi avohakkuiden tarpeellisuus pitäisi osoittaa, vaikka se on osoitettu moneen kertaan.

Pitääkö joka avohakkuulle saada jatkossa erillinen lupa? ”Ei ole ruoho enää vihreätä missään, kun aidatkin ovat iäksi kadonneet.”

Komissaarit muka kannustavat metsäalaa, mutta samalla hävittävät alan mahdollisuudet vastata. Mistä ala saisi varat investointeihin, mistä puut, joiden jalostamisen merkitystä komissaarit korostavat, kun he samaan aikaan haluavat suojella ne samat puut?

Rossin sanoin: ”Tuot tänne mukanasi kuitenkin vain pelkkää harmia, kun ajelet mustalla autolla kuuntelemaan jazzia.”

Tällaistako unionia meidän pitäisi puolustaa?

Kirjoittaja on viestinnän suunnittelija Suomen metsäyhdistyksessä.