Karhujahti on kuningaslaji, joka vaatii taitoa, sitkeyttä ja myös uskallusta. Kuva: Johanna Kokkola
Nirhaistun uroskarhun jahti vie metsästäjän ajatukset perimmäisten kysymysten äärelle
Toimittaja Pekka Ervasti päätyi hakkuuaukealle odottelemaan kohtaamista äkäisen metsän kuninkaan kanssa.
Väistelevä voimaeläin. Karhu ei ole erityisemmin sosiaalinen ihmisiä kohtaan.Haalistuneen sininen ja lommoinen Hiace pomppii pohjoiskarjalaisella metsätiellä, ja minä poukkoilen seinästä seinään sen takaosastossa. Pakoputkikin taitaa olla ruosteen puhkoma, sillä katkua tunkee pakettiauton sisälle. Kaikenlaista äijätavaraa tunkista kuormaliinoihin risteilee jaloissani pitkin takatilan metallista lattiaa.
Nyt on kiire. Uroskarhu on päässyt passilinjan lävitse, ja sen oletetulle reitille on nopeasti saatava uusi vitja miehiä.
Karhua on ammuttu, ja mustikan varvuilla näkyi pieni tukku karvoja. ”Nirhaisulta vaikuttaa. Ei se sen tahtia hidasta”, Hiawatha, paikallinen karhunmetsästäjä, päättelee jäljistä.
Kontiota ajanut koira sen sijaan tekee omat johtopäätöksensä. Karvatuppoa nuuhkaistuaan se laskee pörröisen häntänsä koipiensa väliin ja vetäytyy isäntänsä jalkojen juureen jurottamaan. Koiran bodylanguage kertoo, että sen osalta jahti loppui tähän. Ärsytetty ja luodin raapaisema uroskarhu on liian arvaamaton vastustaja.
”Se on Juoksija. Saattaa ravata Venäjälle asti”, toinen paikallinen metsästäjä arvelee, kun puntaroimme jatkosuunnitelmia.
Tällä suunnalla Lieksaa karhumiehet ovat seuranneet ja tiedustelleet karhujen liikkeitä jo viikkoja. He tuntevat otsot jo niin hyvin, että ovat antaneet niille nimet. Ohutta purjelankaa on vedetty metsäteiden varteen ja peltojen ympärille paljastamaan karhujen liikkeet. Aamuhämärissä kierretään langat ja katsotaan, mistä otukset ovat sinä yönä kulkeneet – jos ovat liikkuneet lainkaan.
Paiskaudun tavaratilan etuseinään, kun kuski painaa äkisti Hiacen jarrut pohjaan. Sivuovi tempaistaan auki, ja minulle osoitetaan uusi passipaikka. Edessä avautuu vaaran rinne, jonka toinen reuna on hakattu miltei paljaaksi.
”Pysyttele aukealla. Älä mene vitelikköön. Jätä itelles reilusti taistelutilaa.”
”Pysyttele aukealla. Älä mene vitelikköön. Jätä itelles reilusti taistelutilaa”, Hiawatha neuvoo ennen kuin juoksee takaisin auton koppiin.
Tappelualaa? Makustelen ohjetta hämmästellen. Painimaanko tässä on tarkoitus ruveta äkäisen uroskarhun kanssa kuin Aleksis Kiven Metsänpoika? Raahaudun hieman vastentahtoisesti istumareppuni ja kiväärini kanssa kohti hakkuuaukeaa.
Etsin paikan mahdollisimman keskeltä aukiota. Kaivan repusta piippuni, ja lataan sen vapisevin sormin. Kun kopan sisältö viimein syttyy, puhaltelen paksuja savupilviä joka suuntaan. Ehkäpä karhu haistaa katkun, eikä varmasti tule näkyviin. Pelkkä pulttilukkokivääri polvella en tunne olevani täysin valmis kohtaamaan vimmastunutta metsänomenaa silmästä silmään tasamaalla. Muistan synkän viisauden: kun karhujahdissa vetää liipaisimesta, joku kuolee.
Koko ikäni olen metsissä kulkenut – metsällä, kalalla ja marjassa – enkä koskaan ole törmännyt karhuun. Jälkiä ja hyöryäviä jätöksiä olen nähnyt. Kuulohavainnon sain, kun karhu kerran rynnisti joen yli kuultuaan minun rymistelevän rantaan perhovapani kanssa.
Karhun olen nähnyt vain häkissä. Kun se vielä oli sallittua, setäni pyyteli Kuusamossa karhuja elävänä häkeillä. Konsulttina toimi vanha karhunkaataja Parkkis-Kalle, jonka kotitila oli sodan jälkeen jäänyt rajan taakse Kenttijärvelle.
Kalle arvosti perinteitä. Kun karhu oli häkissä, hän aloitti peijaiset välittömästi. Usein metsästystoverit palasivatkin jahdista kantaen toisella korennolla karhua häkissä ja toisella Kallea.
Toinen kova karhunkaataja oli Hukka-Kustu, joka kantoi kehossaan arpia kohtaamisistaan metsän kuninkaan kanssa. Yhdessä lähitaistelussa karhu raapaisi Kustun päänahan niin sanotusti silmille. Kotikonstein sitä paikkailtiin pikipallojen toimiessa tikkien sijaisena. Kustu jatkoi karhunkaatajan uraansa vielä vuosikymmeniä.
Hukka-Kustun arpien muisteleminen ei tee oloani yhtään rauhallisemmaksi, kun istun reppuni päällä hakkuuaukealla ja puhaltelen aromisoitua tupakansavua ympärilleni. Pienikin rasahdus metsästä saa minut pomppaamaan pystyyn ja yskimään ja viheltelemään äänekkäästi.
Ne pari tuntia, jotka istun passissa hakkuuaukealla saavat minut epäilemään, että karhujahti ei ehkä ole minun juttuni. Karhu saa minun puolestani mennä, jos näkyviin tulee. Osin kyse on puhtaasta itsesuojeluvaistosta, osin jostakin muusta.
En silti vastusta ja väheksy karhun metsästäjiä. Se on jahdin kuningaslaji, joka vaatii taitoa, sitkeyttä – ja myös uskallusta. Vaikka karhu eittämättä kuuluu suomalaiseen metsään, kanta on pidettävä hallinnassa ja siihen on hyvä iskostaa ihmisen pelkoa.
Parin tunnin päästä Hiace pöristelee taakseni tielle. Juoksija on kuin onkin livahtanut rajan taakse. Passit puretaan, ja porukka kokoontuu tulille. En ole pettynyt. Oikeastaan helpottunut.
Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
