Kulotus paljasti metsänpohjan todellisen luonteen – katso miltä vuosi sitten kulotetulla alalla nyt näyttää

Horsma on ensimmäisiä lajeja, jotka ilmestyvät kulotetulle tai avohakatulle alalle. 

Vuosi sitten karrelle palanut metsänpohja on alkanut vihertää. Maassa lojuvien mustien runkojen raoista pilkistää vitivalkoisia käävänalkuja. Pystyssä sinnittelee palaneita lehtipuuryhmiä. Haavan taimet ovat ryöpsähtäneet voimakkaaseen kasvuun mutta päätyneet sorkkaväen salaattibuffetiksi. Horsma on ehtinyt kukkaan.

Kulotus oli Leena Ruohtulan pitkäaikainen haave. Puulajin valinta juurikäävän vaivaamalla alalla mietityttää. Kuva: Rami Marjamäki

MT Metsä seurasi vuosi sitten, kun Leena Ruohtulan pitkäaikainen haave metsänkulotuksesta toteutui. Ennen kulotusta leimikko hakattiin, sinne jätettiin säästöpuiksi lehtipuita ja hakkuutähteet puitiin pinojen sijaan tasaisesti sinne tänne, jotta palavaa materiaalia saatiin tasaisesti koko alueelle.

Kesällä tuli hetki, kun kaikki oli valmista: talkooväki paikalla ja sää kohdillaan palon sytyttämistä varten. Palosta olivat huolehtimassa joukko metsäkeskuksen henkilökuntaa, Hämeen ammattikorkeakoulun Evon toimipisteen asiantuntijoita ja opiskelijoita ja metsänomistajan lähipiiriä.

Ikimuistoisen urakan loppuvaiheessa, lieskojen vaimentuessa, Ruohtula istui kivellä ja seurasi jälkisammutusta. Palo oli viimeistellyt maaston paljaimmilleen ja paljasti, kuinka kivinen metsänpohja todella oli.

"Katselin kiviä ja tein päätöksen, että tänne ei maanmuokkausta tule. Kivet saavat olla juuri siellä, mihin jääkausi on ne järjestellyt."

Haapa on versonut säästöpuista mutta maistunut myös hirvieläimille. 

Ennen kulotusta alueella kasvoi pahoin juurikäävän vaivaama kuusikko. Ontoiksi palaneista kannoista näkee yhä, missä sisuksistaan lahot kuuset ovat kasvaneet. Kuusi ei ole enää alueelle tervetullut, vaan Ruohtula on päättänyt kasvattaa paikalla seuraavaksi koivua.

Kulotuksen jälkeen hän osti toiveikkaana koivun siemeniä ja kylvi ne loppukesästä maahan. Nyt kuivaa maata tiiraillessa on aika todeta, että hukkaan meni. Ei taimen tainta.

"Maanpinta saattoi kuivua liikaa. Koivun kylvö on usein epävarmaa", toteaa kulojälkeä katsastamaan tullut Evon tutkijayliopettaja Henrik Lindberg.

Kuusi on poissa laskuista ja männylle järven läheinen tuore kangas on liian rehevä kasvupaikka. Alueen runsas hirvieläinkanta on ongelmallinen koivuille. Leppä kestäisi hyvin, mutta sille ei oikein ole käyttöä, pohdiskelemme.

Huhtakurjenpolven siemenet säilyvät maassa satojakin vuosia. Kun tuli lämmittää maaperän, siemenet alkavat itää. 

Vaikka lupaavaa taimikkoa ei vielä näy, monille palosta riippuvaisille lajeille kulotus antanut tärkeän mahdollisuuden. Hiiltyneessä maaperässä näkyy lajeja, joita ei tavallisesti hakkuulla näy, kuten palokeuhkosammal ja huhtakurjenpolvi.

Sen siemenet ovat odottaneet maaperän siemenpankissa edellisestä alueen metsäpalosta saakka – satojakin vuosia. Nyt lämpö on herättänyt siemenet itämään.

Palosta riippuvia lajeja – hyönteisiä, kasveja ja sieniä – on muutamia kymmeniä, hyötyjiä pari sataa. Hiljalleen lahoavan puun ansiosta hyödyt jatkuvat eri eliölajeille vielä pitkään.

Kulotus vapauttaa hakkuutähteisiin ja humuskerrokseen sitoutuneet ravinteet kasvien käyttöön nopeasti. Lämpöolot paranevat, kun humuskerros ohenee ja pintakasvillisuuden kilpailu vähenee.

Vielä 1960-luvulla kulotus oli metsänuudistamisen päämenetelmiä, ja parhaimmillaan Suomessa kulotettiin yli 30 000 hehtaaria vuodessa. Nykyään kulotus on harvinaista ja moni palosta riippuvainen laji on uhanalaistunut.

Perinnekin uhkaa unohtua. "Yksi syy kulottamiseen on myös metsäperinteen säilyttäminen. Olisi sääli vierottua tulesta. Vanhemmat ihmiset muistavat usein paremmin, kun metsiä on kulotettu", Lindberg sanoo.

Ruohtula on toistaiseksi päättänyt antaa luonnon hoitaa kuloalueen puulajivalinnan. Ennen pitkää koivu levittää siemenensä lähimetsien puista. Taimikonhoidossa poistetaan alueelle pyrkivä kuusi.

"Ja jos ei tule koivikkoa, niin tehdään sitten haavikko", Ruohtula toteaa. Kesämökin lähellä sijaitsevaa metsän kehitystä on kiinnostavaa seurata.

Lue myös: Kulotuksessa koettiin hurja huipennus – tuli muodosti pyörteitä, ja palavat oksat tempautuivat tulipyörteen vietäväksi

• Ihanteellinen kulotusalue on muodoltaan pyöreä, jotta tulta on helppo hallita. Alueelle on hyvät kulkuyhteydet esimerkiksi pelastuskalustolla. Läheltä pitää löytyä vedenottopaikka.
• Alle kahden hehtaarin alueita ei yleensä kannata kulottaa.
• Parhaiten kulotettavaksi sopivat ravinteisuudeltaan keskinkertaiset maat, jotka hyötyvät palon vapauttamista ravinteista. Kulotus vähentää maan happamuutta ja vähentää pinta­kasvillisuuden kilpailua ja parantaa esimerkiksi männyntaimien kasvuunlähtöä.
• Tuleva kulotus pitää huomioida jo päätehakkuussa, jossa tähteet levitetään tasaisesti alueelle. Reuna-alueilta eli tulevilta palo­käytäviltä tähteet poistetaan kokonaan. Säästöpuita jätetään vähintään kymmenen kuutiota.
• Kulotettavalla kohteella ei saa olla sähkölinjoja eikä suojeltuja tai metsälain mukaisia erityisen tärkeitä elin­ympäristöjä.
• Kulotus hyödyttää palosta riippuvaisia ja siitä hyötyviä lajeja, joiden määrät ovat vähentyneet palojen vähentyessä.
• Kulotuksen hinta vaihtelee kulotettavan alan koon sekä muun muassa sen muodon ja veden saatavuuden mukaan 1 000–3 000 euroon hehtaarilta. Työhön saa kemeratukea.
• Suomen metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija selvittää kohteen soveltuvuuden.