Liekit nielivät Hyytiän suvun hakkuukypsän metsän Pyhärannan suurpalossa – "Aika surkea näky tämä on"

Palaneet puut korjattiin pois viime kesänä. ”Suuri osa puista oli tuolloin jo kaatunut”, Raimo Hyytiä kertoo. Kuva: Pasi Leino

”Toivoisin, että metsäammattilaiset ottaisivat tästä tapauksesta opikseen”, sanoo metsänomistaja Raimo Hyytiä harppoessaan toissakesäisen Pyhärannan ison metsäpaloalueen laidalle.

”On täysin vastuutonta lähteä metallilla varustetuilla metsäkoneilla rutikuivalla hellejaksolla metsäpalovaroituksen aikaan puunajoon. Totta kai ne aiheuttavat kipinää kivisessä maastossa”, hän noituu.

Poliisitutkinnassa todettiin, että todennäköisesti palo syttyi metsäkonetöistä. Asiaa ei kuitenkaan pystytty varmistamaan, joten syytteitä ei asiasta koskaan nostettu.

Tältä kärventynyt ja kellastunut metsä näytti palon jälkeen, kun omistajat saivat luvan mennä katsomaan omaisuuttaan. Kuva: Raimo Hyytiä

Hyytiän perheen perikunnan omistamaa metsää paloi runsaat seitsemän hehtaaria – kolmannes tilan koko metsäpinta-alasta. ”Aika surkea näky tämä on: vuoden 1950 kylvön tulos sai tällaisen lopun.”

Hyytiän evakkoperhe muutti Varsinais-Suomeen, Pyhärannan Santtion kylään 1940-luvulla. Kohtalokkaita tulipaloja perhe on joutunut aiemminkin kokemaan. Vuonna 1939 rajapitäjä Metsäpirtistä jouduttiin lähtemään poltetun maan taktiikalla.

”Isä kertoi talvisodan syttymisestä, että hän kävi nostamassa lohiverkot Laatokasta, sytytti rakennukset tuleen ja lähti rintamalle. Perhe oli lähetetty evakkoon jo aikaisemmin.”

Pyhärannan metsäpalossa tuhoutui puustoa yhteensä noin 40 hehtaarin alalta Santtion kylässä. Kuva: Pasi Leino

Hiiltyneet puunpalat muistuttavat toissakesäisestä onnettomuudesta. Kuva: Pasi Leino

9-vuotias Raimo ja hänen sisarensa olivat kylvämässä nyt palanutta metsäaluetta hevosvetoisella kylvökoneella 70 vuotta sitten. Puusto olisi ollut aivan lähivuosina hakkuukypsää. Viimeinen harvennushakkuu tehtiin vuoden 2005 tienoilla.

Muhkea tukkitili jäi kuitenkin saamatta, sillä sahat tai sellutehtaat eivät ota lainkaan nokista puuta. Puut eivät kelvanneet muuhun kuin energiapuuksi. Hyytiä arvioi taloudelliseksi menetykseksi ainakin 50 000 euroa. Vakuutus ei ollut voimassa.

”Meillä oli sellainen käsitys, että vakuutus olisi ollut, mutta kun on yhdeksän omistajaa huolehtimassa, kävi ilmi, ettei sitä olekaan”, Hyytiä harmittelee.

Puusto avohakattiin, mutta hakkuu oli tavallista kalliimpaa ja hitaampaa. Iso osa puista oli kaatunut palon jälkeen, koska juuret olivat hiiltyneet lähes poikki.

Raimo Hyytiä ei missään tapauksessa halunnut myydä palaneen metsän maapohjaa pois. Perhe joutui lähtemään vuonna 1939 evakkoon Metsäpirtin rajapitäjästä. Kuva: Pasi Leino

Ruotsissa Västmanlandin valtavasta metsäpaloalueesta suojeltiin suuri osa, koska vastaavia kohteita ei luonnossa juurikaan nykyään ole tarjolla. Pyhärannassa ei suojeltu, sillä valtio ei pystynyt antamaan taloudellisesti harkinnanarvoista tarjousta.

Puustosta ei olisi maksettu edes energiapuun hintaa. ”Valtion antama tarjous oli kaikista huonoin, tosin siinä olisi edes maapohja jäänyt itselle. Loppupeleissä raha ratkaisi sen, mitä tehdään. Ehkä olisimme olleet valmiita harkitsemaan suojelua, jos tarjottu summa olisi ollut kilpailukykyinen.”

Myös yksityinen suojelualueiden ostaja oli kiinnostunut kohteesta, mutta Hyytiän mukaan perhe ei missään tapauksessa halunnut luopua maapohjasta.

”Stalin oli ottanut sekä puut että pohjan 1939–1944. Enempää maata ei kiinnosta luovuttaa.”