Omenien orjana

Kun aikoinaan ostimme talon maalta, saimme myös puutarhan ja kaksitoista vanhaa omenapuuta. Silloin emme tienneet, millainen ilo, mutta myös vaiva niistä koituisi.

Ensimmäisinä vuosina opettelimme tuntemaan lajikkeita. On Antonovkaa, Kanelia ja Åkeröä, Valkeaa kuulasta ja syysjuovikasta. Kaikkia emme edes tunnistaneet.

Kuskasimme peräkärryllisiä satoamme mehuasemalle, käytimme mehua viiniksi, keittelimme soseita. Käärimme talvilajikkeita sanomalehtipaperiin kellariin ja söimme viimeiset ryppyiset hedelmät maaliskuun lopulla.

Ihanat omenat!

Mutta sitten tuli paljon kaikkea muuta tekemistä ja taas todella hyvä omenavuosi. Ylivuotisia mehuja ja hilloja oli vielä jäljellä ja viinitkin alkoivat olla vuosikertaa x.

Matoisia ja pieniä pudokkaita sai haravoida nurmikolta kompostiin ensin muutaman viikon harva se päivä ja sen jälkeen tarjota kypsiä hedelmiä muille, jos vain kelpaisi. Mutta kas, kaikilla muillakin on omenia.

Niinpä kun seuraavana vuonna omenasato oli olematon, ei yhtään harmittanut. Ei olisi jaksanutkaan taas sitä souvia.

Tänä vuonna meitä on jälleen siunattu omenilla. Ensimmäiset piirakat ja omenahyveet on nautittu ja omenia pilkottu salaatin jatkeeksi ja kiisselin sekaan. Ehkäpä kokeilen vaihteeksi mehun keittoa höyrystämällä.

Mies on jo useampana vuonna ehdottanut yhden muumiotautisen ja yhden kasvimaata varjostavan omenapuun kaatamista. Minä olen vastustanut. En ymmärrä, miksi. Menkööt. Kyllä meille omenia riittää.