Hotkinnan mestari
Pöytätavat ja ruuasta nauttiminen jäävät kouluruokailussa kiireen ja ahtauden jalkoihin.”Joko sä söit kaiken?” hämmästelee lounasseuralainen ja tapittaa epäuskoisena tyhjää lautastani. No kylläpä vaan söin. Hotkiminen on erikoisalaani ja voittaisin siinä luultavasti kilpailujakin, jos sellaisia Suomessa järjestettäisiin. Onneksi ei järjestetä.
Siinä mielessä kyllä voitaisiin järjestää, että koululaitos on opettanut meidät mittaamaan kaikenlaista. Juoksemaan pallokenttää ympäri sekuntikellon pelossa ja suoriutumaan kouluruokailusta vartissa.
Kävin yläasteen isossa koulussa, jossa ruokalaan joutui jonottamaan iäisyyden. Aikaa syödä jäi monesti alle vartti. Nälkä oli kova, joten oli opittava hotkimaan. Touhussa oli veitsikin tiellä, joten ruokaa lapattiin usein naamariin pelkällä haarukalla. Melu salissa särki korvia.
Suomalainen kouluruokailu on asia, josta on syytä olla ylpeä. Väittäisin kuitenkin, että toteutus joskus hieman ontuu. Pöytätavat ja ruuasta nauttiminen jäävät kiireen ja ahtauden jalkoihin. Maan tapaan väistötiloissa ala-astettaan käyvä kummityttöni ruokailee tilanpuutteen vuoksi luokassa. Välineinä ovat kertakäyttöastiat.
Toivoisin, että kouluissa annettaisiin aikaa ateriointiin. Ruuan äärellä voitaisiin pysähtyä keskustelemaan vaikkapa sen alkuperästä. Kenties ruuan arvostuskin nousisi samalla.
Entiseen malliin jatkamalla vaarana on päätyä kaltaisekseni ahmatiksi. Hienommillakin illallisilla joutuu oikein pinnistelemään, ettei imuroi gourmet-annostaan kitusiinsa ennen kuin kukaan on ehtinyt edes säätä päivitellä. Hotkiessa tulee syötyä yli tarpeen ja huonosti pureksitusta ruuasta seuraa vatsanpuruja. Illallisen päätteeksi joku jo onnittelee pitkälle edenneestä raskaudesta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
