Suuri rakkaus vei Lapista Havaijille – ja synnytti tusinan ruokakirjoja

Kari Martiala on toimittaja ja valokuvaaja, ja hän on ottanut pariskunnan tekemien ruokakirjojen kuvat. Helena Lylyharju on jäänyt juuri eläkkeelle laivan keittiömestarin työstä. Kuva: Jarno Mela

Karjalainen keittiö, Lapin makuja, Suomalaisen gastronomian historia – Helena Lylyharjun ja Kari Martialan yhdessä tekemien ruokakirjojen luettelo on vaikuttava ja ulottuu Lapista aina Havaijille asti. Pariskunnan ruokajuttuja on saatu lukea myös lehdissä.

Kari ja Helena asuvat Luumäellä. ”En ole koskaan osannut ajatella, että asun maaseudulla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen itseni hesalaiseksi”, Helena, 66, miettii.

Hän on syntyperäinen helsinkiläinen, mutta kertoo nuorena ajatelleensa, että täytyy asua tarpeeksi kaukana äidistä, että välit pysyvät kunnossa.

”Saton esitteessä luki, että Luumäelle aletaan rakentaa rivitaloja. Sinne oli Helsingistä kaksisataa kilometriä, ja siihen aikaan Taavetissa ja Luumäen asemalla vielä junat pysähtyivät. Muutettiin vuonna 1984 ex-miehen ja kahden pienen pojan kanssa tänne. Rivitalo oli hyvä, koska en uskaltanut asua omakotitalossa. Mies oli laivassa töissä.”

Muutaman vuoden päästä pariskunta rakensi Luumäelle omakotitalon eikä Helena enää pelännyt. Poikia oli jo kolme, ja he kävivät lomilla mummolassa Helsingissä.

Kari Martiala, 65, taas on paljasjalkainen turkulainen ja oli asunut Turussa 50 vuotta ennen kuin tutustui Helenaan. Kari oli nuoresta asti tehnyt ruokaa ja miettinyt kokin ammattia, mutta päätyi kuitenkin toimittajaksi. Hänkin perusti tahollaan perheen ja sai kolme tytärtä.

Sekä Helenan että Karin avioliitot päättyivät eroon.

Pariskunnalta on ilmestynyt lukuisia ruokaa käsitteleviä kirjoja. Kuva: Jarno Mela

Elettiin 2000-lukua, ja Helena oli mennyt nettiin, vaikka aiemmin ajatteli, että ei missään nimessä sinne. Suomi24-sähköpostiin hän sai mainoksia ilmaisesta luonnetestistä ja teki sen, minkä jälkeen postiin alkoi kilahdella miesten yhteydenottoja. ”Heti tärppäsi, sillä Kari oli ensimmäinen, jolle aloin kirjoitella.”

Pariskuntaa yhdisti paitsi kiinnostus ruokaan myös rakkaus mereen. Luumäki ei sanonut Karille mitään, joten ensimmäisen kerran Helena ja Kari tapasivat Helsingissä viisitoista vuotta sitten. ”Se oli maaliskuussa, ja jo huhtikuun lopussa Kari tuli tänne”, Helena hymyilee tiilitalonsa keittiössä.

Helena ja Kari kihlautuivat Ahvenanmaalla Kökarin kirkossa, missä he olivat käymässä kahdestaan. Heidät vihittiin Lapissa Kilpisjärvellä Salmivaaran huipulla syyskuussa 2010 kahden todistajan läsnäollessa. ”Ajateltiin, että se on ihan vain meidän juttu. Oltiin ihastuttu Kilpisjärveen, kun siellä ei ole yhtään puita ja näkee kauas. Vähän sama kuin merellä.”

Tunturipappi Vilho Vähäsarja vihki Helenan ja Karin avioliittoon Salmivaaran huipulla Lapissa 18.9.2010. Trubaduurina oli Kai Hyttinen. Taustalla näkyy Saanatunturi. Kuva: Kari Martialan ja Helena Lylyharjun arkisto

Helenan isä oli työskennellyt laivoilla, ja merelle Helenankin teki mieli, mutta silmälasien takia hänestä ei tullut merikapteenia. Luumäellä Helena oli päässyt Luumäen motellille töihin ja suorittanut vuonna 1995 kokin ammattitutkinnon Perhossa. Vuosituhannen vaihteessa hän suoritti myös keittiömestarin ammattitutkinnon.

Laivatyö siinsi kuitenkin koko ajan mielessä. Niinpä lasten aikuistuttua Helena hakeutui ensin Kristina Cruisesille ja sitten Viking Linelle kokkihommiin kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2013 hän pääsi Finnlinesille rahtilaivaan.

”Ajattele, 56-vuotiaana sain vakituisen työpaikan. En ole kokenut ikärasismia, ja kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, vaikkei mitään suunnitelmaa ole ollutkaan”, Helena nauraa.

Helenasta oli erityisen ihanaa, että rahtilaivalla hän sai yksin hoitaa kaiken: tehdä reseptit, tilata raaka-aineet, laittaa ruuan parillekymmenelle ihmiselle.

Laivalla työtä tehdään neljän viikon jaksoissa: neljä viikkoa työtä, neljä vapaata. Aamulla kuudelta töihin, päivällä parin tunnin vapaa, illalla kuudelta pois. Helena nautti. Hän seilasi Helsingistä Englantiin ja Hangosta Puolaan, mutta ei yleensä koskaan käynyt maissa, sillä laivalla olo oli hänen juttunsa.

Sekään ei haitannut, että merenkäynnistä Helenalle tulee huono olo. ”Onhan lääkkeet. Ja kun on makuulla, ei okseta.”

Helena ­työskenteli M/S Finnmillin laivakeittiössä vuonna 2016. Välillä ehti komentosillalle katselemaan merta. Kuva: Kari martialan ja helena lylyharjun arkisto

Kari on työskennellyt ikänsä toimittajana ja tuottajana. Kun hän muutti Helenan luo Luumäelle vuonna 2008, molemmat liittyivät Paistinkääntäjiin ja lähtivät mukaan keittiömestarien toimintaan. Siellä syntyi ajatus keittokirjasta, olihan Karilla sekä kirjoitus- että valokuvaustaidot hallussa ja Helenalla kokkaus.

Keittiömestari Ulla Liukkonen tuli mukaan karjalaisen ruokakulttuurin tuntijana, ja kolmikon voimin syntyi kirja Karjalainen keittiö, uusia tuulia perinneruokiin.

Kun kirjanteon makuun oli päästy, kirjoja alkoi syntyä parin kirjan vuosivauhtia. Kari teki lappilaiselle hotelliketjulle seitsemän vuoden ajan asiakaslehteä, mikä tarkoitti viikon mittaisia Lapin-reissuja neljästi vuodessa. Helena pääsi mukaan, sillä laivatyö mahdollisti pitkät vapaat. Syntyi kirja Lapin makuja.

”Oltiin opittu tuntemaan niin paljon ihania ihmisiä, jotka tekevät hyvää ruokaa. Kerrottiin kirjassa, mistä he hakevat raaka-aineita: kuka kalastaa Jäämerellä, kuka kerää koivunkerkkää tunturissa”, Helena ja Kari toteavat.

Seuraavat kaksi vuotta pariskunta matkusti Lappiin samaan tahtiin tekemässä Hullu Poron ruokakirjaa.

Lapin-matkat sujuivat työn merkeissä. ”Kertaakaan ei käyty hiihtämässä.”

Suomen satavuotisjuhlavuonna Helenalta ja Karilta ilmestyi kirja Suomalaisen gastronomian historia. Karin mielestä nimi voisi olla myös suomalaisen ­ravintolan historia, sillä kirjaan haastateltiin 40 vanhaa keittiömestaria.

”Heitä ei kukaan ollut haastatellut. 1970-luvulle asti ravintola-asiakas ei tiennyt, kuka ruokaa tekee”, Kari muistuttaa. Nykyisin moni tunnistaa useitakin tv:n julkkiskokkeja, mutta Kari muistaa lapsuudestaan vain Tapio Soinnun, joka esiintyi Kyllikki Stenrosin ohjelmassa, ja Patakakkosen Veijo Vanamon.

Kirjan syntyyn vaikutti se, että pariskuntaa otti päähän suomalaisen gastronomian mollaaminen. Se oli heidän mielestään epäoikeudenmukaista. ”Ei meillä ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin muualla, kun meillä on ollut kaikki sodat ja katovuodet. Suomalainen ruokahan on aivan huippua, sitä vaan ei arvosteta riittävästi”, Kari hehkuttaa.

Helena ja Kari vierailivat vuonna 2014 Havaijin Haleakala-tulivuoren rinteillä sijaitsevalla O’o Farmilla, missä he yhdessä muiden vierailijoiden kanssa keräsivät vihanneksia ja hedelmiä keittiöön, missä kokki valmisti ruuan. Maatila toimittaa raaka-aineita myös Maui-saaren ravintoloihin. Kuva: Kari martialan ja helena lylyharjun arkisto

Automatkoilla etelästä Lappiin pariskunta on pysähtynyt tankkaamaan paitsi autoa myös itseään ja huomannut, että ravintolaruuan taso kyllä vaihtelee paljon.

”Jollain ABC:llä saatat saada tosi hyvää ruokaa, kun taas toisella ruoka jää syömättä – on käytetty säilykkeitä tai ruoka on seissyt linjalla koko päivän.”

Helena arvelee, että osasyy on koulutuksessa. ”Aikoinaan ravintolakoulussa opetettiin sata reseptiä, ja osasit tehdä ne vaikka unissasi. Nyt täytyy opetella kaikki etniset keittiötkin, minkä vuoksi opetus ei ole enää niin perusteellista. Kun reseptissäkin saatetaan ohjata käyttämään pakastesipulia tai kypsää jauhelihaa, ei ole ihme, etteivät nuoret osaa esimerkiksi käyttää veistä. Eikä työpaikoilla ehditä opettaa.”

Helena ja Kari käyvät jokaisella Havaijin-matkallaan Mama´s Fish Housessa, joka on äänestetty yhdeksi Yhdysvaltain parhaimmista ravintoloista. Kuva on vuodelta 2015. Kuvassa on myös pariskunnan havaijilainen ystävä Adele Rugg. Kuva: Kari martialan ja helena lylyharjun arkisto

Suomalaisia raaka-aineita Helena ja Kari arvostavat, ne ovat heistä upeita. Myös sesonkien esiin nostaminen ilahduttaa.

Luonnon antimet – marjat, sienet, kalat – ovat myös pariskunnan suosiossa, mutta niitä he nykyisin mieluummin ostavat kuin keräävät itse.

”Pää ja polvet eivät enää kestä marjastamista, vaikka ennen se oli tosi ihanaa”, Helena sanoo ja Kari lisää: ”Me kasvatetaan tontillamme kantarelleja ja sanotaan naapureille, että saa kerätä.”

Karin aamupuuroonkin mustikat ostetaan kaupasta. Tosin marjojen ostaminen teki alkuun Helenalle tiukkaa. Ei rahan takia, vaan koska hän oli tottunut keräämään marjat itse. ”En tajunnut, että voin ostaa ne kaupasta”, hän nauraa nyt.

Eineksiäkin Helena on opetellut ostamaan vasta Karin tavattuaan. ”Se ei vain kuulunut kulttuuriin.”

Helena Lylyharjun ja Kari Martialan tukikohta on omakotitalo Luumäen Jurvalassa. Sieltä Helena kävi töissä laivoilla ja Kari edelleen Helsingissä. Kuva: Jarno Mela

Nyt Helena ja Kari ovat uudessa elämänvaiheessa. Helena on jäänyt eläkkeelle syyskuun alussa, 66-vuotiaana, vaikka ajatteli aiemmin työskentelevänsä 68-vuotiaaksi. Kuluneen vuoden aikana sairauslomia – milloin jalka, milloin olka – on ollut niin paljon, että hän katsoi viisaimmaksi jäädä kokonaan pois töistä.

Kari aikoo jatkaa työntekoa vielä pari vuotta, mikä tietää työpaikalla käyntiä säännöllisesti, mutta ei onneksi joka päivä, sillä etätyö on mahdollista.

”Käyn Helsingissä kerran, pari viikossa, mutta tulen kiireesti pois. Ei se ole ihmisen paikka asua. Täällä voi elää ihmisarvoista elämää.”

Helenakin pitää maaseudun rauhasta, mutta ei ole koskaan varsinaisesti ajatellut, että asuu maaseudulla.

”Lasten kanssa täällä oli ihana olla, ja asioitten hoitaminen on edelleenkin helppoa. Ei tarvitse jonottaa, terveyskeskukseen pääsee helposti ja passin saa heti”, Helena luettelee ja lisää, että naapurit ovat ihania.

”Kun ollaan reissussa, niin tulee tekstiviesti, että voinko ajaa teidän nurmikon, kun ajan omankin. Ja talvella toinen naapuri kolasi lumesta myös meidän portaat.”

Jos pariskunta jotain maaseudulla kehittäisi, niin joukkoliikennettä. Bussiyhteydet ovat heikentyneet rajusti eivätkä junat enää pysähdy Luumäellä.

Ruokapalveluita ja suoramyyntiä he kaipaavat myös. ”Maalla asuu paljon vanhuksia, jotka eivät helposti pääse kauppaan. Me katsotaan aina Woltin ja Foodoran mainoksia ja huokaistaan, että olisipa täälläkin.”

Jos Helenan puhelin nyt soisi ja häntä pyydettäisiin laivakokkikeikalle, ei hän kieltäytyisi. Mutta vain lyhyeksi pätkäksi. Tallinnan-risteilykin sopisi eläkepäiviin hyvin. ”Sellaisella en ole koskaan ollut. Menisin vain edestakaisin. Maissa en halua käydä.”