Tunnetko Suomen kuuluisimmat kivikot ja niiden syntytavat? Turistien villitys kasata kiviä kekoihin voi muuttaa rakenteita

Suurin osa Suomen kivikoista sijaitsee pohjoisessa. Kuva: Juho Leskinen

Suomessa on kahdeksan kivikkotyyppiä, joiden syntytavat poikkeavat toisistaan.

Rantakivikoissa vesi on huuhtonut ja muokannut kiviä Itämeren eri vaiheiden aikana sekä jääjärvien peittämillä alueilla. Virtaavan veden kerrostamia kivikkoja puolestaan tapaa harjuissa, deltoissa ja kuivuneiden jokiuomien pohjilla.

Pakkasen rapauttamia rakkakivikoita on syntynyt tunturien laille ja rinteille. Joidenkin jyrkkien rinteiden juurelle rapautuneet irtokivet ja lohkareet ovat kertyneet taluskivikoiksi.

Roudan nostamia uhkurakkoja esiintyy painanteissa, joissa pohjaveden pinta on lähellä maanpintaa. Myös harvinaiset kuviomaakivikot ovat syntyneet pääosin roudan seurauksena.

Moreenialueilla on näkyvissä mannerjäätikön kuljettamia siirtolohkareita ja tiheää pintakivikkoa eli moreenikivikkoa. Monesti kivikoissa on havaittavissa useampia syntytapoja.

Geologi Jukka Räisänen Geologian tutkimuskeskuksesta on koostanut kollegoineen julkaisun Valtakunnallisesti arvokkaat kivikot.

Noin tuhannesta läpikäydystä kivikosta 472 luokiteltiin valtakunnallisesti arvokkaiksi geologisten, biologisten ja maisemallisten piirteidensä perusteella. Arvokkaiden kivikoiden kokonaispinta-ala on 3 687 hehtaaria.

Suurin osa Suomen kivikoista sijaitsee pohjoisessa, erityisesti Itä- ja Keski-Lapissa, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Käsivarren Lapissa. Lounais-Lapissa sijaitsevat laajimmat rantakivikot.

Etelä- ja Keski-Suomessa kivikoita on melko runsaasti vain Perämereltä Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen kautta Savoon kulkevalla vyöhykkeellä sekä paikoin Pohjois-Karjalassa ja Satakunnassa.

Kivikoita sijaitsee kaikilla korkeusasteilla. Räisänen arvioi, ettei vaeltaminen ja turismi liiemmin kuluta kivikoita. Toki kivien jäkäläpeitteet voivat kärsiä tallaantumisesta ja rantavallit maastoajosta. Lisäksi joillakin turisteilla on tapana tehdä kivistä kasoja. Tavan yleistyessä kivikon rakenteet voivat muuttua.

Räisänen poimi MT:n pyynnöstä tyyppiesimerkkejä arvokkaista kivikoista. Jutun lopussa on kartta kohteiden sijainnista.

Aittakurun pohjalla kulkevat pitkospuut ja yhdessä kohdassa on amfiteatteri. Kuva: Juho Leskinen

1. Aittakuru, taluskivikko

Pelkosenniemen Pyhätunturin vieressä Aittakurussa sijaitsee lukuisista talusmuodostumista koostuva kokonaisuus. Kallioseinämien rapautumisen ja kivien vyörymisen seurauksena syntyneiden talusten korkeus on 20–40 metriä. Kurun länsipäässä kolmiomaisten talusten huiput ulottuvat paikoin kallioseinämien yläosaan asti.

Juuvaaran laella on perimätiedon mukaan muinainen uhripaikka. Maisema avautuu Juujärven ja Kemijoen laaksoon Kuva: Juho Leskinen

2. Juuvaara, rakkakivikko

Kemijärven Juuvaaralla levittäytyy 96 hehtaarin karu rakka. Havaittavissa on heikkoja rantavalleja ja pienemmissä kivissä pyöristyneisyyttä. Muodot esiintyvät noin 205 metrin korkeudessa, mikä vastaa Itämeren Ancylusjärven ylintä tasoa noin 10 300 vuotta sitten. Rakka on verrattain vanha, sillä yleensä ne ovat rapautuneet vasta jääkauden ja Itämeren vaiheiden jälkeen.

Ison Kivimäen alueelta löytyy laavu, nuotiopaikka, näkötorni ja luontopolku Kivimäen kierros. Kuva: Juho Leskinen

3. Iso Kivimäki, moreeni- ja rantakivikko

Pihtiputaalla sijaitseva kivikko koostuu moreeni- ja rantakivikoista. Jäätikön reunan vetäydyttyä Ison Kivimäen laki ulottui noin 5 metrin korkuisena luotona muinaisessa meressä. Maan kohotessa rinteet huuhtoutuivat ja rantavoimat kerrostivat valleja.

Mäen länsirinteellä on suuri siirtolohkare, jonka alla on pienet lippaluolat.

4. Vammavaara, rantakivikko

Rantakerrostumat ovat syntyneet Ancylusjärvivaiheen aikana. Noin 220 metrin korkeudessa sijaitseva huuhtoutumisraja on Suomen ylin Itämeren muinaisranta.

Lohkareista kerrostuneita rantavalleja on ylimmän rannan tuntumassa, ja kivistä syntyneitä kehittyneempiä, puuttomia rantavalleja on vaaran länsi- ja etelärinteillä aina 150–160 metrin korkeudelle saakka.

Keneskosken länsipuolen kivikon kivikehien sisällä on liejuista hiekkaa. Kuva: Juho Leskinen

5. Keneskosken, kuviomaakivikko

Kuviomailla esiintyy roudan ja kiviaineksen hitaan valumisen synnyttämiä kuvioita. Synty edellyttää liki periglasiaalista ilmastoa, joten kuviomaita esiintyy Suomessa vain Pohjois-Lapissa Utsjoen ja Enontekiön kuntien alueilla sekä Keski-Lapin suurtunturien alueilla.

Keneskosken länsipuolen kivikko Kevolla koostuu halkaisijaltaan 0,5–3-metrisistä kivikehistä.

Julunkiven luoteiskärjessä on tilava lippaluola, joka näyttää avonaiselta kidalta. Kuva: Juho Leskinen

6. Julunkivi, siirtolohkare

Vaikuttava siirtolohkare Savonlinnassa on soikeahko ja laeltaan suippo. 20 x 17 x 12 metriä suuri lohkare sijaitsee loivassa rinteessä metsäisten kalliokumpujen välissä lähellä rantaa. Kiven lippaluolassa on nuotiopaikka.

Peuraharjun kivipeitto on veden kerrostamaksi kivikoksi harvinaisen yhtenäinen. Kuva: Juho Leskinen

7. Peuraharju, veden kerrostama kivikko

Jäätikön sulamisvesien synnyttämä purkauskivikko sijaitsee Peurakurun suulla, Pyhätunturin Kemijärven puoleisella alueella. Pyöreissä kivissä on havaittavissa aallonmerkkejä. Pinnanmuoto on suppakuopista johtuen kumpuileva. Supat ovat syntyneet, kun kiviaineksen sisällä olleet suuret jääkappaleet ovat sulaneet myöhemmin paikalleen.

Töppösen luolikon uhkurakat avautuvat laajoina kivialtaina Halsualla. Kuva: Juho Leskinen

Kuva: Jukka Pasonen

8. Töppösen luolikot, uhkurakka

Suomen laajin uhkurakka levittäytyy lähes 70 hehtaarille Keski-Pohjanmaan Halsualla. Yksittäiset uhkurakka-altaat ovat soikeita, kapeita tai haaroittuneita. Niiden pituus ja leveys vaihtelee kymmenestä metristä useisiin satoihin metreihin.

Kivikot sijaitsevat laajalla kumpumoreenikentällä painanteissa ja soiden reunoilla. Töppösenluolikot ovat syntyneet mannerjäätikön kuljettamasta moreeniaineksesta. Kun alue kohosi jääkauden päätyttyä vedenpinnan tasoon, sen pinta huuhtoutui, jonka jälkeen routa nosti painanteista kiviä.